Lähdettiin ajoissa Hostal Cotopaxista sunnuntaiaamuna vain todetaksemme, että kaikki lähiruokapaikat olivat kiinni eikä aamupalaa olisi ennen ysiä tarjolla. Kävelimme Amazonas-katua lentokentän suuntaan ja törmäsimme auki olevaan paikkaan. Se oli sama mesta, josta ostimme kuivat ja karut kurkkuunjuuttuvat leipomukset. Ei.
Katu oli suht autio kun se oli autoilta suljettu, pyöräilijöitä ja lenkkeilijöitä meni laiskakseen ohi. Löysimme pian toisen aukiolevan mestan ja söimme aamupalaa ja nettasimme 2,5 dollaria/nuppi. Olipas kallista.. ;)
Otimme taksin parin kadun päästä, missä autot taas saivat kulkea. Pääsimme ajoissa kentälle ja luovuimme roinistamme ja menimme maksamaan 40,80 dollarin lentokenttäveron (per nuppi). Jee kivaa, meidät sitten vielä kynitään kentällä. Oli rahaa 7,25 dollaria eli automaatillehan siitä oli mentävä. Veron jälkeen menimme turvatarkastuksen läpi odotusshoppaustilaan. Sieltä siirtyessämme lähtöportin odotussaliin minulle sanottiin, että tavarani aiotaan penkoa ja minun pitää lähteä virkailijan mukana paikalle.
20 minsan odotuksen jälkeen virkailija saapui ja nappasi viisi matkustajaa mukaansa. Menimme tavaranlastaus alueelle, jossa oli kasa laukkuja. Ei yhtään tuttua. Minulle osoiteltiin erillään olevaa tavaroiden läpivalaisukoneen hihnaa, jossa Hazorin rinkka iloisesti tökötti. Okrait, ei tuokaan ole mun, mutta meillä on siis molempien kamat minun nimelläni. Eli sinne vaan selittelemään möreälle läpivalaisuturvamiehelle rinkan sisältöä. Ongelma oli kuulemma kaasukeitin, jossa he epäilivät olevan kaasua. Vakuutin, että rinkassa oli ainoastaan kaasukeitin kahden kattilan sisällä, kaasupullot olimme jättäneet majapaikkaamme (yllätys siivoojalle..). Selitykset upposivat ja rinkkaa ei pengottu. Palatessani odotusaulaan menin vielä metallinpaljastimesta läpi. Hui.
Lento Quitosta Bogotaan sujui ihan hyvin, sain jopa kolme ruoka-annosta, kun heillä ei ollut kasvisruokaa. Popsin sitten juustot ja salaatit kolmesta annoksesta. Huuh. Yleensä lentoyhtiöiden vastaus on eioota kun ilmoittaa ettei voi syödä tuota ruokaa kun siinä on lihaa. Tälle lennolle ei siis ollut mahdollista tilata kasvisruokaa etukäteen.
Bogotassa seurasimme International connections -kylttejä inmigraciones-jonojen ohi ja turvatarkastuksen läpi vain päätyäksemme odotustilaan ilman koneeseennousukortteja. Mistään ei löytynyt lentoyhtiöiden tiskejä tai infotiskiä, jossa olisi kerrottu mitä meidän tulee tehdä. Lopulta asia selvisi kun kävin kysymässä Air Francen businessloungesta. Meidän pitäisi mennä tunnin päästä nelosportille, jonne saapuisi Air Francen kone Pariisista. Sieltä saisimme boarding passit. Jees.
Saimme boarding passit ja odottellessamme lennon lähtöä kamojen penkomis ja kopelointi -turvatarkastuksen jälkeen joitakin matkustajia kuulutettiin ja kuulin taas oman nimeni. Mitähän tällä kertaa. Menimme tiskille ja saimme kuulla, että kamoissa olisi taas jotain epäilyttävää. Meidät vietiin käytävään, jossa oli virkapukuinen mies seuraamassa kun joku avasi laukkunsa. Hazorin rinkkahan se siellä taas. Tällä kertaa tarkastajalla ei ollut mitään tietoa, miksi rinkka oli tuotu penkomiseen, joten Haz sai tyhjentää kaikki roinat ulos minkä aikana joku tuima matami ajeli niiden yli rullattavalla lentolaukullaan. Thanks a lot!
Pääsimme taas koneeseen penkomisen jälkeen. Lento lähti myöhässä ja sen seurauksena olimme seuraavana päivänä noin 45 minsaa myöhässä Pariisissa. Valitettavasti vaihtoaikaa oli alunperinkin vain tunti, joten myöhästyimme jatkolennolta. Selvitimme asiaa Air Francen hitaalla tiskillä ja meidät laitettiin kolme tuntia edellistä lentoa myöhemmin kulkevaan Finnairin koneeseen. Emme kuitenkaan saaneet boarding passeja vaan laput, joilla saisimme liput Finnairin tiskiltä terminaalista D2.
Kävelimme Charles de Gaullen F-terminaalista D:hen ja siihen tuhrautui tovi jos toinenkin. Pääsimme hädin tuskin passintarkastuksesta läpi kun esitimme passin kanssa Air Francelta saamiamme lipukkeita. Tarkastajat sanoi etteivät nämä ole boarding passit, mutta selittelyn jälkeen päästi meidät kuitenkin läpi. Löysimme lopulta Finnairin tiskin, josta saimme kuulla, että meidän pitäisi mennä lipuntarkastuksen läpi toisella puolella olevalle tiskille. Virkailija väkersi jotain ja soitti puhelun kun ilmoitimme ettei meitä meinattu päästää edes tänne ilman boarding passeja.
Lopulta lipuntarkastaja tuskin vilkaisi papereitamme siirtyessämme toiselle puolelle. Lentomme lähtöselvitystiskeille oli hurja jono ja istuimme kahvilassa popsimassa Air Francen meille kompensaationa tarjoamia voileipiä ja limpparia. Jono eui lyhennyt ja lopulta menimme siihen, sillä kamamme pitäisi ehtiä siirtää oikealle lennolle ennen koneen lähtöä.
Tiskillä kesti ja kesti. Virkailija kyseli neuvoa toisilta ja soitteli ja repi ensimmäiset tulostamansa liput. Lopulta hän ojensi meille liput ja totesi: Business class, free of charge... Oukei, ei valiteta..
Ehdimme turvatarkastuksen läpi portille lastaamisen jo ollessa käynnissä. Ei kun koneeseen ja popsimaan kokonaista ateriaa. Saavuimme Helsinki-Vantaalle 19.15 ja Hazorin juna lähtisi 20.22 Tikkurilasta. Odotimme laukkuhihnalla kunnes lentomme hävisi hihnan yläpuolella olevasta näytöstä. Jassoo, ei laukkuja. Menimme nopeasti tekemään katoamisilmoituksen ja syöksyimme ulos matkatavaratilasta. Siskoni Satu oli vastassa ja kuskasi meidät Tikkurilaan jonne kukaan ei tietenkään koskaan ollut kentältä ajanut. Löysimme kyllä Tikkurilan, mutta juna-asemasta ei ollut havaintoja. Muutamaa u-käännöstä myöhemmin olimme 20.15 asemasta näköetäisyyden päässä ja Hazor juoksi ostamaan lippuja ja minä jatkoin Satun kyydissä Kotkaan. Loppu hyvin kaikki hyvin. Lisätoteamuksena, että Suomi oli sitten reissumme lämpimin paikka näin äkkiseltään kentällä arvioituna =).
torstai 29. heinäkuuta 2010
keskiviikko 28. heinäkuuta 2010
Quito
Torstai 22.7.
Saavuimme Quitoon pimeässä neljän jälkeen aamulla reissun ehdottomasti tuskaisimman bussimatkan jälkeen. Nukkuminen ei ollut onnistunut oikein kummaltakaan. Penkit olivat lähes Suomen surkeaa tasoa ja jalkatuista ei ollut tietoakaan. Ei ihmekään että Lappiin matkaaminen etelästä on niin tuskaisaa. Sitä on luvassa ensi kuussa *kauhulla odottaen*.
Taksikuskeja oli bussia vastassa ja lähdimme yhden kyydissä. Hän lupasi viedä meidät 10 dollaria maksavaan majoitukseen ja kuskasi meidät Hostal Cotopaxille jonne päädyimme jäämään. Menimme suoraan nukkumaan ja heräsimme viisi tuntia myöhemmin vähän enempi tolkuissamme. Lähdimme etsimään turisti-infoa Rough Guiden avulla. Ekassa pisteessä ei ollut mitään ja tokassa oli South American Explorersin toimisto, josta saimme kartan. Siellä porukka taisi puhua vain englantia..
Etsimme rahanvaihtoa mutta katuvaihtajien lisäksi ainoa vastaantullut pulju tarjosi surkuhupaisaa kurssia perun soleillemme. Menimme syömään El Palacio del jugo -nimiseen mestana kasvislounasta kahdella dollarilla: alkukeitto, riisipääruoka ja ananasjälkkäri tarjoiltuna sitruunaveden kera. Olin tässä vaiheessa aika väsyinen ja nestehukkainen joten kittasimme lisäksi hedelmämehua ja painuimme hostellille lepäämään lisää.
Kolmen tunnin siestan jälkeen lähdimme uudelleen kaupungille ja saimme vaihdettua 420 soleamme 135 dollariksi ja kävimme tutustumassa paikalliseen käsityömarkkinatarjontaan. Illan lopuksi päädyimme vielä syömään kerrosvoileivät hedelmämehulla minkä jälkeen seurasimme Cotopaxissa telkkarista espanjankielistä ohjelmaa ja pelasimme jatsia ennen tutimaanmenoa.
Perjantai 23.7.
Aamulla lähdimme hyvissä ajoin ennen yhdeksää etsimään aamupalapaikkaa. Kävimme tsekkaamassa tarjontaa viidessä paikassa ja päädyimme samaan missä eilen söimme lounasta. Popsimme täyttävät aamupalamme ja tarkistimme paikan wifiä hyödyntäen, että lentojen suhteen kaikki vaikuttaisi olevan kunnossa. Aamupalan jälkeen lähdimme taksilla Telefericolle eli Quiton kaapelihissille. Hinta oli kohonnut matkaoppaamme kirjoittamisen jälkeen, sillä saimme pulittaa 8,5 dollaria per nuppi. Pääsimme tällä kuitenkin express-jonoon, mikä ei tosin näin ruuhkattomaan aikaan paljoa auttanut. Paikallisille oli siis tarjolla 4,9 dollarin hintainen normilippu, ulkomaalaiset olivat pakotettua expressiin..
Hissi oli ranskalaista tekoa, mikä sveitsiläishissejä ylistävälle Hazorille oli alkuun järkyttävää. Hän kuitenkin totesi, että kyllä ne ranskalaisetkin näitä väsäävät ja elossa selvittiin huipulle. Quiton kaupunki sijaitsee pitkulaisessa laaksossa ja on hyvin pitkä ja hyvin kapea. Näköalapaikalta 4100 metrin korkeudesta aukesi näkymä koko 2800 metrin korkeudessa sijaitsevaan kaupunkiin ja lähialueille. Lähivuoret olivat vihreitä ja vehreitä aikaisempiin Bolivian ja Perun rinteisiin verrattuna. Kävelimme huipulla jonkin verran takit päällä sillä korkealla oli tuulisempaa ja viileämpää.
Palasimme telefericolla alas parinkymmenen asteen lämpöön ja nousimme ilmaiseen bussiin. Moinen ei meitä kauas vienyt, lähinnä lähimmälle isolle tielle, josta lähdimme kävelemään päättämättöminä siitä menisimmekö taksilla, kävelisimmekö vai koittaisimmeko ottaa bussin. Lopulta kävelimme Carolina-puistoon, jossa popsimme lounaaksi eväitämme. Lounastauon jälkeen koitimme mennä luonnontieteelliseen museoon joka kuitenkin oli kiinni. Seuraavaksi etsimme Vivarium-nimistä puljua, jossa olisi matelijoita nähtävänä. Emme löytäneet sitä kartan epätarkkuuksien ja paikan pienuuden vuoksi (kävelimme siitä myöhemmin ohi).
Päädyimme ostoskeskukseen ja siellä leffateatteriin. Ostimme liput Noidan oppipoika -leffaan ja sen alkua odotellessa kävimme supermarketissa ostamassa eväitä ja tuliaissyötäviä. Elokuva oli espanjaksi tekstitetty, mutta enkuksi puhuttu. Teatterissa oli tarjolla viisi rainaa tällä vaihtoehdolla, vaikka kaikista näytti olevan myös dubattu versio vaihtoehtona.
Leffan jälkeen kävelimme Cotopaxille illan hämärtyessä. Matkalla kävimme eksymässä yhdessä ostoskeskuksessa, josta ei oikein tuntunut olevan ulospääsyä. Ostimme majoituksen viereisestä kioskista jugurttia ja keksipaketin ja painuimme uupuneina siestan puutteesta huoneeseen kirjoittelemaan, pelaamaan jatsia ja katsomaan noitakauhuleffaa dubattuna.
Lauantai 24.7.
Kävimme aamupalalla majapaikkamme naapurikuppilassa ja saimme kahvin tilalta teetä. Parannus eiliseen aamupalaan. Hazor pääsi myös viideksi minuutiksi nettiin ennen kuin verkkoyhteys katosi. Kävelimme masut täysinä johdinbussinpysäkille ja yritettyämme ensin sisään pysäkin väärästä päästä joku setä huitoi meidät toiseen suuntaan. Pääsimme neljännesdollaria vastaan pääsimme odotustilaan jossa ehdimme ihmetellä muutaman minuutin ennen bussin saapumista. Huristelimme suht täydessä bussissa vanhaan kaupunkiiin Plaza San Domingolle, jossa kurkkasimme samaa nimeä kantavan kirkon.
Käytimme lopun aamupäivän kiertelemällä vanhaa kaupunkia erityisesti kirkkoja ihmetellen. Kävimme San Franciscon kirkossa ja La Merced -nimisessä kirkossa, jossa oli puulattia. Seuraavaksi yrittämässämme kirkossa oli juuri alkamassa hääseremonia, joten tyydyimme ihmettelemään turistilauman kanssa morsianta oletettavasti isänsä käsipuolessa odottamassa häämarssin alkua. Varmaan jännää mennä naimisiin turistinähtävyyskirkossa..
Kävelimme ylämäkeen kohti Basilicaa, jossa maksoimme 2 dollaria/nuppi siitä huvista että saimme kiipeillä torneissa ja hoitaa korkeanpaikankammojamme. Pääsimme ihmettelemään maailmaa gargoilivinkkelistä sekä kipuamaan kellotorniin kellojen tasalle. Kellonsoittajalla ei kyllä parane päätä huimata. Kirkko on Ecuadorin korkein ja tornit kohosivat 78 metriin. Hassua on se, että kirkko on edelleen kesken vaikka sen rakentaminen on aloitettu 1800-luvulla.
Monessa kohtaa kuljimme metallitikkaita, joista paikoin puuttui puolia. Lisäksi missään ei ollut rajoituksia siitä kuinka monta saisi milloinkin nousta minnekin ja siellä täällä moiset tuntuivat enemmänkin aiheellisilta. Mutta jännää oli.
Basilican jälkeen olimme nälkäisiä ja etsimme lounasta. Kaikki paikat tuntuivat tarjoavan vain lihaa, mutta lopulta löysimme kalavaihtoehtopaikan. He lupasivat myös kasviskeittoa, joka kuitenkin osoittautui (kuten kerran jos toisen aikaisemminkin) lihakeitoksi, josta oli vain noukittu lihat (epäonnistuneesti) pois. Keitto jäi siis osaltani suht syömättä ja kalakaan ei ollut kummoista. Alan olla kyllästynyt popsimaan kokonaisia kaloja, joissa on niin nahka kuin kaikki ruodot/luut plus pää. Hazor sen sijaan sai mureinta kanaa tällä reissulla. Ruoan kanssa tarjoiltiin namia limemehua.
Palasimme johdinbussilla kohti majapaikkaamme, mutta bussi tyhjentyi muutamaa pysäkkiä ennen oikeaa ja kuski ilmoitti ettei matka jatkuisi. Jassoo. Poistuimme bussista ja päädyimme kävelemään kohti kauppakojukeskittymää. Ensiksi matkalla oli puisto, josta bongasimme kojuja. Hinnat olivat järjestään paria dollaria kojukeskittymää korkeampia, joten emme ostaneet mitään. Puisto oli todellinen lasten paratiisi leikkipuistolaitteineen ja Hazorkin pääsi valokuvaan vieterilehmällä ratsastaessaan. Whii.
Jatkoimme matkaa kauppakojuille ja shoppailimme hieman tuliaisia minkä jälkeen aloimme olla väsyksissä kävelyyn ja palasimme Cotopaxille. Saimme muutaman jatsin jälkeen vähän rentouduttua ja pakattua rinkkamme valmiiksi huomista lähtöpäivää varten. Roinat mahtuivat ilman suurempaa änkeämistä.
Lähdimme vielä viimeisen päivän kunniaksi etsimään syötävää ja päädyimme mongolialaiseen barbequepaikkaan. Saimme itse poimia haluamme vihannekset sun muut kippoon ja maustaa koko höskän kastikkeella. Tämä setti sitten paistettiin littanalla wokilla. Hazin annos oli kärtsä eikä muutenkaan kummoista. Eipä omanikaan mennyt nappiin. Yyh. Lisäksi meille tuotiin mystinen riisikuppi jota emme olleet tilanneet. Kaiken huipuksi naapuripöytään rantautui neljän hengen porukka, jotka pistivät kaikki tupakaksi kieltokylteistä huolimatta. Kun nousimme seisomaan poistuaksemme tupakanhaju oli jo tyrmäävä. Kassalla saimme kuulla ettei hintoihin kuulunut palvelumaksua eikä veroja. Whippee. Tulipa sitten kovin lasku pahimmasta ruoasta. Hintalaatusuhde ihan rempallaan.
Jees, paluumatkalla poimimme mukaan leipomosta muffinssin, alfajorin sekä jonkin tunnistamattoman (oletettavasti) syötävän objektin. Toivottavasti nuo eivät kulinaristisesti surkeaa päivää enää pahenna. Okei, kommenttina leipomuksiin: kamalaa. Muffinssi oli kuiva, alfajoria oli aavikkoa sen nieleskelleen Hazorin mukaan sekä viimeinen piirakalta näyttänyt oli sokerikuorrutetun viinerileivoksen irvikuva. Kulinaristisessa mielessä päivä oli siis reissun surkein..
Huomenna herätys ajoissa ja suuntana Quiton lentokenttä, josta ensimmäinen kolmesta lennosta lähtee kohti Bogotaa 11.22. Suomeen saavumme maanantaina neljän jälkeen iltapäivällä. Huuh.
Yhteenvetona: hotpot oli pahaa...
Saavuimme Quitoon pimeässä neljän jälkeen aamulla reissun ehdottomasti tuskaisimman bussimatkan jälkeen. Nukkuminen ei ollut onnistunut oikein kummaltakaan. Penkit olivat lähes Suomen surkeaa tasoa ja jalkatuista ei ollut tietoakaan. Ei ihmekään että Lappiin matkaaminen etelästä on niin tuskaisaa. Sitä on luvassa ensi kuussa *kauhulla odottaen*.
Taksikuskeja oli bussia vastassa ja lähdimme yhden kyydissä. Hän lupasi viedä meidät 10 dollaria maksavaan majoitukseen ja kuskasi meidät Hostal Cotopaxille jonne päädyimme jäämään. Menimme suoraan nukkumaan ja heräsimme viisi tuntia myöhemmin vähän enempi tolkuissamme. Lähdimme etsimään turisti-infoa Rough Guiden avulla. Ekassa pisteessä ei ollut mitään ja tokassa oli South American Explorersin toimisto, josta saimme kartan. Siellä porukka taisi puhua vain englantia..
Etsimme rahanvaihtoa mutta katuvaihtajien lisäksi ainoa vastaantullut pulju tarjosi surkuhupaisaa kurssia perun soleillemme. Menimme syömään El Palacio del jugo -nimiseen mestana kasvislounasta kahdella dollarilla: alkukeitto, riisipääruoka ja ananasjälkkäri tarjoiltuna sitruunaveden kera. Olin tässä vaiheessa aika väsyinen ja nestehukkainen joten kittasimme lisäksi hedelmämehua ja painuimme hostellille lepäämään lisää.
Kolmen tunnin siestan jälkeen lähdimme uudelleen kaupungille ja saimme vaihdettua 420 soleamme 135 dollariksi ja kävimme tutustumassa paikalliseen käsityömarkkinatarjontaan. Illan lopuksi päädyimme vielä syömään kerrosvoileivät hedelmämehulla minkä jälkeen seurasimme Cotopaxissa telkkarista espanjankielistä ohjelmaa ja pelasimme jatsia ennen tutimaanmenoa.
Perjantai 23.7.
Aamulla lähdimme hyvissä ajoin ennen yhdeksää etsimään aamupalapaikkaa. Kävimme tsekkaamassa tarjontaa viidessä paikassa ja päädyimme samaan missä eilen söimme lounasta. Popsimme täyttävät aamupalamme ja tarkistimme paikan wifiä hyödyntäen, että lentojen suhteen kaikki vaikuttaisi olevan kunnossa. Aamupalan jälkeen lähdimme taksilla Telefericolle eli Quiton kaapelihissille. Hinta oli kohonnut matkaoppaamme kirjoittamisen jälkeen, sillä saimme pulittaa 8,5 dollaria per nuppi. Pääsimme tällä kuitenkin express-jonoon, mikä ei tosin näin ruuhkattomaan aikaan paljoa auttanut. Paikallisille oli siis tarjolla 4,9 dollarin hintainen normilippu, ulkomaalaiset olivat pakotettua expressiin..
Hissi oli ranskalaista tekoa, mikä sveitsiläishissejä ylistävälle Hazorille oli alkuun järkyttävää. Hän kuitenkin totesi, että kyllä ne ranskalaisetkin näitä väsäävät ja elossa selvittiin huipulle. Quiton kaupunki sijaitsee pitkulaisessa laaksossa ja on hyvin pitkä ja hyvin kapea. Näköalapaikalta 4100 metrin korkeudesta aukesi näkymä koko 2800 metrin korkeudessa sijaitsevaan kaupunkiin ja lähialueille. Lähivuoret olivat vihreitä ja vehreitä aikaisempiin Bolivian ja Perun rinteisiin verrattuna. Kävelimme huipulla jonkin verran takit päällä sillä korkealla oli tuulisempaa ja viileämpää.
Palasimme telefericolla alas parinkymmenen asteen lämpöön ja nousimme ilmaiseen bussiin. Moinen ei meitä kauas vienyt, lähinnä lähimmälle isolle tielle, josta lähdimme kävelemään päättämättöminä siitä menisimmekö taksilla, kävelisimmekö vai koittaisimmeko ottaa bussin. Lopulta kävelimme Carolina-puistoon, jossa popsimme lounaaksi eväitämme. Lounastauon jälkeen koitimme mennä luonnontieteelliseen museoon joka kuitenkin oli kiinni. Seuraavaksi etsimme Vivarium-nimistä puljua, jossa olisi matelijoita nähtävänä. Emme löytäneet sitä kartan epätarkkuuksien ja paikan pienuuden vuoksi (kävelimme siitä myöhemmin ohi).
Päädyimme ostoskeskukseen ja siellä leffateatteriin. Ostimme liput Noidan oppipoika -leffaan ja sen alkua odotellessa kävimme supermarketissa ostamassa eväitä ja tuliaissyötäviä. Elokuva oli espanjaksi tekstitetty, mutta enkuksi puhuttu. Teatterissa oli tarjolla viisi rainaa tällä vaihtoehdolla, vaikka kaikista näytti olevan myös dubattu versio vaihtoehtona.
Leffan jälkeen kävelimme Cotopaxille illan hämärtyessä. Matkalla kävimme eksymässä yhdessä ostoskeskuksessa, josta ei oikein tuntunut olevan ulospääsyä. Ostimme majoituksen viereisestä kioskista jugurttia ja keksipaketin ja painuimme uupuneina siestan puutteesta huoneeseen kirjoittelemaan, pelaamaan jatsia ja katsomaan noitakauhuleffaa dubattuna.
Lauantai 24.7.
Kävimme aamupalalla majapaikkamme naapurikuppilassa ja saimme kahvin tilalta teetä. Parannus eiliseen aamupalaan. Hazor pääsi myös viideksi minuutiksi nettiin ennen kuin verkkoyhteys katosi. Kävelimme masut täysinä johdinbussinpysäkille ja yritettyämme ensin sisään pysäkin väärästä päästä joku setä huitoi meidät toiseen suuntaan. Pääsimme neljännesdollaria vastaan pääsimme odotustilaan jossa ehdimme ihmetellä muutaman minuutin ennen bussin saapumista. Huristelimme suht täydessä bussissa vanhaan kaupunkiiin Plaza San Domingolle, jossa kurkkasimme samaa nimeä kantavan kirkon.
Käytimme lopun aamupäivän kiertelemällä vanhaa kaupunkia erityisesti kirkkoja ihmetellen. Kävimme San Franciscon kirkossa ja La Merced -nimisessä kirkossa, jossa oli puulattia. Seuraavaksi yrittämässämme kirkossa oli juuri alkamassa hääseremonia, joten tyydyimme ihmettelemään turistilauman kanssa morsianta oletettavasti isänsä käsipuolessa odottamassa häämarssin alkua. Varmaan jännää mennä naimisiin turistinähtävyyskirkossa..
Kävelimme ylämäkeen kohti Basilicaa, jossa maksoimme 2 dollaria/nuppi siitä huvista että saimme kiipeillä torneissa ja hoitaa korkeanpaikankammojamme. Pääsimme ihmettelemään maailmaa gargoilivinkkelistä sekä kipuamaan kellotorniin kellojen tasalle. Kellonsoittajalla ei kyllä parane päätä huimata. Kirkko on Ecuadorin korkein ja tornit kohosivat 78 metriin. Hassua on se, että kirkko on edelleen kesken vaikka sen rakentaminen on aloitettu 1800-luvulla.
Monessa kohtaa kuljimme metallitikkaita, joista paikoin puuttui puolia. Lisäksi missään ei ollut rajoituksia siitä kuinka monta saisi milloinkin nousta minnekin ja siellä täällä moiset tuntuivat enemmänkin aiheellisilta. Mutta jännää oli.
Basilican jälkeen olimme nälkäisiä ja etsimme lounasta. Kaikki paikat tuntuivat tarjoavan vain lihaa, mutta lopulta löysimme kalavaihtoehtopaikan. He lupasivat myös kasviskeittoa, joka kuitenkin osoittautui (kuten kerran jos toisen aikaisemminkin) lihakeitoksi, josta oli vain noukittu lihat (epäonnistuneesti) pois. Keitto jäi siis osaltani suht syömättä ja kalakaan ei ollut kummoista. Alan olla kyllästynyt popsimaan kokonaisia kaloja, joissa on niin nahka kuin kaikki ruodot/luut plus pää. Hazor sen sijaan sai mureinta kanaa tällä reissulla. Ruoan kanssa tarjoiltiin namia limemehua.
Palasimme johdinbussilla kohti majapaikkaamme, mutta bussi tyhjentyi muutamaa pysäkkiä ennen oikeaa ja kuski ilmoitti ettei matka jatkuisi. Jassoo. Poistuimme bussista ja päädyimme kävelemään kohti kauppakojukeskittymää. Ensiksi matkalla oli puisto, josta bongasimme kojuja. Hinnat olivat järjestään paria dollaria kojukeskittymää korkeampia, joten emme ostaneet mitään. Puisto oli todellinen lasten paratiisi leikkipuistolaitteineen ja Hazorkin pääsi valokuvaan vieterilehmällä ratsastaessaan. Whii.
Jatkoimme matkaa kauppakojuille ja shoppailimme hieman tuliaisia minkä jälkeen aloimme olla väsyksissä kävelyyn ja palasimme Cotopaxille. Saimme muutaman jatsin jälkeen vähän rentouduttua ja pakattua rinkkamme valmiiksi huomista lähtöpäivää varten. Roinat mahtuivat ilman suurempaa änkeämistä.
Lähdimme vielä viimeisen päivän kunniaksi etsimään syötävää ja päädyimme mongolialaiseen barbequepaikkaan. Saimme itse poimia haluamme vihannekset sun muut kippoon ja maustaa koko höskän kastikkeella. Tämä setti sitten paistettiin littanalla wokilla. Hazin annos oli kärtsä eikä muutenkaan kummoista. Eipä omanikaan mennyt nappiin. Yyh. Lisäksi meille tuotiin mystinen riisikuppi jota emme olleet tilanneet. Kaiken huipuksi naapuripöytään rantautui neljän hengen porukka, jotka pistivät kaikki tupakaksi kieltokylteistä huolimatta. Kun nousimme seisomaan poistuaksemme tupakanhaju oli jo tyrmäävä. Kassalla saimme kuulla ettei hintoihin kuulunut palvelumaksua eikä veroja. Whippee. Tulipa sitten kovin lasku pahimmasta ruoasta. Hintalaatusuhde ihan rempallaan.
Jees, paluumatkalla poimimme mukaan leipomosta muffinssin, alfajorin sekä jonkin tunnistamattoman (oletettavasti) syötävän objektin. Toivottavasti nuo eivät kulinaristisesti surkeaa päivää enää pahenna. Okei, kommenttina leipomuksiin: kamalaa. Muffinssi oli kuiva, alfajoria oli aavikkoa sen nieleskelleen Hazorin mukaan sekä viimeinen piirakalta näyttänyt oli sokerikuorrutetun viinerileivoksen irvikuva. Kulinaristisessa mielessä päivä oli siis reissun surkein..
Huomenna herätys ajoissa ja suuntana Quiton lentokenttä, josta ensimmäinen kolmesta lennosta lähtee kohti Bogotaa 11.22. Suomeen saavumme maanantaina neljän jälkeen iltapäivällä. Huuh.
Yhteenvetona: hotpot oli pahaa...
tiistai 27. heinäkuuta 2010
Puerto Lopez
maanantai 19.7.
Yöllä neljän maissa saavuimme Ecuadorin rajalle Tumbesin kaupungin kohdalla. Rakas Lonarimme mainitsi, että tätä pidetään epävirallisesti Etelä-Amerikan vaarallisimpana rajanylityspaikkana. Hazor oli onneksi tutustunut tapaukseen niin opaskirjan kuin netin avulla ja karjui minulle kun unenpöppöröisenä tulin bussista ulos keskelle viiden jobbarin laumaa, jotka tiukkaan sävyyn ilmoittivat "Inmigraciones, pasaporte!" Olin iloisesti kaivamassa passiani esiin ennen kuin älysin valua Hazorin vanavedessä kohti virallista Perun puolen lähtöleimapuljua.
Bussimme oli ehkä puolillaan eikä rajalla näin keskellä yötä ollut suurempaa ruuhkaa, joten saimme leimat vauhdikkaasti ja lastauduimme takaisin bussiin. Seuraava etappi oli useamman kilometrin ja sillanylityksen päässä. Olimme siis Ecuadorin puolella valuessamme tällä kertaa vauhdikkaasti muiden perässä saamaan Ecuadoriin saapumisleimoja passiimme. Jonoa riitti ja aluksi se mateli. Tästä paikasta vaaralliset huijaamista yrittävät jobbarit puuttuivat, mutta suurimpana uhkatekijänä meitä piti silmällä varsin komea hanhi, joka norkoili jonon tienoilla. Hazor vietti haikeita hetkiä todetessaan hanhen muistuttavan Hectoria. Leimapulju avasi toisen luukun ja jononkulku nopeutui. Palasimme taas bussiin ja pysähdyimme poliisin kohdalla seuraavan kerran. Tässä vaiheessa bussista oli jo suljettu valot ja ihmiset olivat alkaneet taas noin yön kunniaksi torkkua.
Meidät oli valittu pistotarkastukseen, joten lähes kaikki valuivat bussista ulos näyttämään matkustusdokumenttejään viranomaisasuisille tarkastajille. Yksi tarkasti myös bussiin jääneet. Tässä vaiheessa sää oli kokenut dramaattisen muutoksen sillä huomasimme seisovamme tihkusateessa. Onneksi paikalla oli kuitenkin jonkinmoinen katos, jossa odottelimme kunnes pian saimme luvan palata bussiin. Kulkupeli seisoi kuitenkin vielä jonkin aikaa tarkastajien käydessä matkatavaraosastoa läpi.
Bussi jatkoi pian syvemmälle päiväntasaajavaltion syövereihin ja torkuimme minkä pystyimme. Keskellä banaaniviljelmiä meidät pysäytettiin vielä kertaalleen ja viranomaispukuiset tarkastajat kävivät bussin sisällä katsomassa kaikkien matkustusasiakirjat läpi. Rajan kohdalla olisi ehkä ollut helppoa olla menemättä hakemaan leimoja, mutta se olisi kostautunut jo pariin otteeseen.
Saavuimme puolen kymmenen aikaan aamulla Quyaquiliin eli Ecuadorin suurimpaan kaupunkiin. Uusi bussiterminaali toi mieleen lähinnä lentokentän ja busseja oli varmasti muutama sata. Saimme liput 11.15 lähtevään Puerto Lopezin bussiin nostettuamme ensin automaatista dollareita, jotka olisivat viimeisin matkustusvaluuttamme. Terminaalilla ei voinut vaihtaa soleja, joten emme päässeet niistä vielä eroon. Ehdimme juuri popsia lounaaksi hidasta pikaruokaa Comida Tipica -nimisestä puljusta ja sitten meidän pitikin jo juosta kolmanteen kerrokseen etsimään oikeaa bussilaituria. Kakkoskerroksesta lähtivät intercantonales-bussit ja kolmannesta interprovinciales ja internationales.. tiedä nyt sitten tuosta mihin kategoriaan meidän kyytimme osuisi. Onneksi laiturinumerointi oli yksiselitteinen.
Ostimme vielä vesipullon ennen lastautumistamme isotelkkarisimpaan bussiin. Se oli jo ylipuolillaan paikallisia, jotka seurasivat tappeluleffaa, jollaista ei takuulla olisi Suomessa saanut esittää bussissa ollessa useita pikkulapsia. Leffa oli yhtä tappelua ja verta ja mätkimistä. Yyh.
Bussia lastattiin täpötäyteen lipunmyyjän huudellessa ovesta kohdepaikkakuntaa. Käytävällekin saatiin ihmisiä seisomaan, mutta silti lisäkyyditettävien huutelu jatkui. Lisäksi aina bussin pysähtyessä sisään ramppasi milloin mitäkin kauppaavia myyntimiehiä: matkalukemista, omenoita, viinirypäleitä, kanaa riisillä, snackseja jne.
Jipijapassa suurin osa matkustajista jäi pois, mutta tilalle tuli myös iso lössi. Hazoria alkoi jututtamaan oppaaksi esittäytynyt tyyppi, joka tarjosi meille apua majoituksen haussa. Sovimmekin, että hän soittaisi ja varaisi meille paikat bungalowmajoituksesta. Lisäksi hän kauppasi meille päiväretkeä Isla de la Platalle ja katsomaan valaita. Jäimme bussista hänen kanssaan pois ja kävelimme - tai oikeastaan liukastelimme, sillä tiet olivat mudan peitossa - majoitukselle, joka kuitenkin oli täynnä. Tyyppi ei tästä järkyttynyt vaan kuskasi meidät toiseen bungalowpaikkaan, jossa olikin sopivasti tyhjä pulju meille. Hinta olisi reissun tyyrein, mutta kun täällä kerran vaikutti tosiaan olevan menossa turistikausi niin otimme sen vastaan.
Opastyyppi esitteli meille kierroksen ja saimme myös kuulla, että kaikilla matkaa tarjoavilla puljuilla on kartelli pystyssä eli hintakilpailua on turha odottaa. Varasimme paikat keskiviikolle huomisen ollessa jo täynnä. Oikeastaan ihan hyvä, sillä akkujen lataus tuntikausien matkustuksen ja parin bussissa vietetyn yön jälkeen olisi ihan paikallaan.
Lähdimme etsimään kaupungilta ruokaa ja pankkiautomaattia, jotta saisimme maksettua saarikierroksen ja siihen liittyvän kansallispuiston pääsymaksun. Pankkiautomaatti löytyi ja saimme rahaa. Ihanaa, meidän ei tarvitsisi lähteä huomenissa lähikyliin moisen perässä tai koittaa vaihtaa euroja dollareiksi pankkitiskillä. Kiersimme rantakadun turistiravintolat ja päädyimme yhteen niistä testaamaan lähinnä merenelävistä koostuvaa listaa. Hazor tilasi paikallisen cevichen eli valittuja mereneläviä marinoituna limemehussa punatomaatin jne. salaatin kanssa tarjoiltuna. Minulle tuli spagettia ilmeisesti kalmari-katkarapu-tomaattikastikkeella. Tilasimme myös kookosmaitojuoman ja moramehua. Hyvää. Mielenkiintoista tosin oli, että saapuessamme paikkaan sen omistaja popsi juuri ohi kulkevasta kaupustelukojusta ostamaansa ruokaa ja juomamme tuotiin kadun vastakkaisella puolella olevasta mehubaarista. Mutta ei se ole niin tarkkaa.
Etsimme vielä illan lähetessä adapterin ja kävin tsekkaamassa meriveden lämpötilan. Yli puoli vuotta uimatta! Matkalla takaisin bungalowiimme kävimme päivittämässä blogin ja tsekkaamassa sääennusteen tuleville päiville: 25/20 maksimi ja minimilämpötilat sekä 30 prosentin todennäköisyys tihkuiluun. Mikäs siinä.
Bungalowin suihkusta tuli kuin tulikin lämmintä vettä!
tiistai 20.7.
Aamulla olimme unisia emmekä jaksaneet nousta seitsemältä herätyskellon soidessa, mutta roudaannuimme lopulta ylös kyllästyneinä kukkojen aamuiseen konserttiin. Usean kukon kuoro aloitti hyvissä ajoin jo ennen auringonnousua varsin pontevalla äänenavauksella ja työskenteli varmasti kohti huipennusta puoli kasin paikkeilla. Lähdimme leipomoon ostamaan eväspullaa ja selvittämään mistä lähtisi bussi kohti pohjoista, jonka suunnassa sijaitsevaan kansallispuistoon halusimme. Ostimme neljä pullaa ja pullon vettä ja hyppäsimme vanhaan tuttuumme eli Jipijapaan suuntaavaan bussiin. Matka kansallispuiston portille maksoi huimat neljännes dollaria henkilöltä.
Bussissa oli gringoja useampaankin lähtöön ja ajattelimme jo pääsevämme käpyttelemään puistoon varsinaisessa väenpaljoudessa, mutta huolemme osoittautui turhaksi, sillä kukaan muu ei jäänyt kanssamme Machalillan kansallispuiston portille. Käpyttelimme ostamaan 20 dollarin arvoiset pääsyliput (ne sisälsivät pääsyn niin Isla de la Platalle kuin puiston mantereen puoleiseen osaan, jonne nyt olimme suunnanneet). Lähdimme kävelemään puistonvartijan ohjeiden mukaan tunnin kävelyn vaativaa polkua puolen tunnin autotien sijasta. Kumpikin siis johti Los Frailes -uimarannalle.
Polku kulki kuivassa trooppisessa metsässä, joka vaikutti hyvin aavemaiselta tähän vuodenaikaan. Puut olivat pääosin lähes täysin lehdettömiä ja vain siellä täällä kiemurtavissa kaktuksissa oli vihreää väriä. Polulla vilisti paljon noin kymmenen sentin mittaisia liskoja ja ilma oli painostavan kostea ja liikkumaton.
Ensimmäinen stoppi oli pelikaanien sun muiden lintujen seuraamista korkealta rantatörmältä. Linnut istuksivat edempänä törmällä ja lentelivät niin yllämme kuin alapuolellakin meren päällä. Suurin osa soveltui oikein loistavasti aavemetsään suojavärityksensä puolesta. Kirjavan harmaa pelikaani laskeutui suht lähelle ja seikkailimme metsää pitkin hieman lähemmäs. Puiden keskellä oli rikkoutuneita kotiloiden kuoria, suuren linnun luita sekä jonkin maaeläimen suht isoja luita. Ilmeisesti linnut noukkivat kotiloita merestä ja popsivat niitä rantapenkereen puiden suojissa.
Matka jatkui Playita -nimiselle rannalle, jonka hiekka oli mustaa. Tällä rannalla uiminen oli kiellettyä sillä rantavedessä oli kiviä joihin voimakkaat aallot voisivat helposti iskeä uimarin. Hazor käyskenteli ylempänä rannalla minun kahletessani vedessä ja ihmetellessä kiveltä toiselle pomppivia suht isoja rapuja. Rantahiekassa oli myös koloja siellä täällä ja pienet ravut juoksentelivat hiekalla kolosta toiseen. Whii!
Kävelimme polkua edelleen lyhyen matkaa eteenpäin Playa de la Tortuguitalle, jossa aallot olivat vielä vahvempia ja hiekkaranta jyrkempi. Istuksimme syömään eväskeksejä varjoon, sillä tässä kohtaa aurinko oli päässyt vapaaksi pilviverhon takaa ja paistoi innostuneesti päällemme. Bongasimme rannalta kilpikonnan jäänteitä ja kävellessämme rantaa eteenpäin pääsimme ihmettelemään mustia punapäisiä lintuja suht läheltä.
Kipusimme reittiä eteenpäin kohti näköalatornia, joka sijaitsi hieman korkeammalla. Tornissa tuuli ihan kunnolla, mikä oli oikein tervetullutta nousun ja metsässä seisovan ilman takia. Ohi lenteli pelikaaneja ja muita merilintuja. Pian laskeuduimme kohteeseemme eli Playa de los Frailesiin, jossa olikin jo turisti jos toinen juoksentelemassa aalloissa tai palvomassa taas pilvien takana piiloilevaa aurinkoa. Polulla olimme saaneet olla rauhassa, sillä ensimmäiset turistit näimme vasta näkötornilla. Rannallakin oli hyvin tilaa ja Hazor linnoittautui romujemme kanssa istumaan soikeoisen piikkisen kalan jäänteiden viereen minun painuessani pulikoimaan aaltoilevaan rantaveteen.
Kävelimme rantaa eteenpäin pulikoinnin ja kuivattelun jälkeen ja tulimme varsinaiseen minituristirysään: löytyi jätskinmyyntiä ja aurinkohattukauppaa sekä busseja ja autoja pysäköityinä sekä tietysti tulvivat suihkut. Päädyimme palaamaan riksakuskin kyydissä Puerto Lopeziin ja tässä kohtaa totesimme ettemme edes tienneet majapaikkamme nimeä. Jäimme pesulan kulmalle ja saimme sieltä aamulla jättämämme pyykit.
Kävin suihkussa pesemässä merihiekkoja pois ja sitten starttasimme kaupungille ensin ostamaan bussiliput Quitoon huomiselle ja sitten syömään. Meillä ei ollut tuuria muiden ruokapaikkojen löytämisessä, joten valinta jäi katukojujen ja turistiraflojen välille. Valitsimme jälkimmäisen: katkarapucevicheä ja shadow fish with garlic. Syödessämme joku tyttö kävi haastattelemassa meitä merikilpikonnista. Ilmeisesti aikovat avata merikilpikonnabisnestä..
Ruoan jälkeen kävimme vielä ostamassa iltapalaa, marketista mehua ja kolmenmaun karkkeja sekä leipomosta pullaa. Terveellistä. Ostimme myös katumyyjältä omppuja ja niine hyvinemme painelimme takaisin kohti bungalowiamme.
Majoitus: Playa Sur: Cabaña y camping
parin hengen bungalow, 10 dollaria/nuppi/yö
Keskiviikko 21.7.
Aamulla heräsimme ja pakkasimme roinat minkä jälkeen vielä ehdimme hyvin käydä keskustassa kaupassa. Ostimme vajaan litran persikkajugurttia ja muromysliä aamupalaksi. Napsimme jättiannokset kumpaakin ja painuimme varttia yli yhdeksän odottamaan respaan että meidät tultaisiin hakemaan Isla de la Plata -retkelle. Hector huristeli paikalle moottoririksalla ja vei meidät toimistolla odottavan ryhmän luo. Kävelimme oppaamme Cherryn ja viiden muun osallistujan kanssa rantaan paatin lähtöpaikkaan. Odotteluun vierähti tunnin verran, ilmeisesti veneen kanssa oli jotain ongelmaa. Odotellessamme minua pisti jonkin sortin ampiainen. Auts! Upotin kohdan hydrokortisoniin ja toivoin etten olisi superallerginen. Punaiseksi se muuttui ja vähän turposi ja tietty tykkäsi sattua.
Kahlasimme lopulta puoli yhdentoista aikaan pelastusliivitettyinä ja paljasjalkaisina kyytiin. Tässä kohtaa meihin liittyi vielä viiden hengen perhe. Koko seurue koostui kahdesta oppaasta, 12 osallistujasta sekä kahdesta veneen miehistön jäsenestä. Paatti kulki siis kahdella moottorilla, missä luki Suzuki 150.. =). Heh, tiedanmoottoreistajotain.com. Pompimme aallon päältä toiselle ja aluksi meno oli aika skeeriä ja silloin tällöin vettä roiskui sisään. Vene oli siis katettu, mutta sisätilat käsittivät vain minimaallisen vessan, johon emme tehneet lähempää tuttavuutta.
Ensin oli vuorossa valaiden (Humpback whale) bongausta ja pääsimmekin ihmettelemään hyppivää ja suihkuttavaa valasta sen verran läheltä, että pelotti josko mokoma voisi kaataa paatin. Valas hyppi useampaan kertaan - ilmeisesti sitä kiinnosti keitä oikein olimme. Matka jatkui valokuvauksen ja ihmettelyn plus valastiedon jälkeen. Otukset kuulemma saapuvat Eteläiseltä jäämereltä päiväntasaajalle lisääntymään, kun poikaset eivät selviytyisi etelän kylmissä vesissä.
Matkalla näimme vielä muutaman valaan, mutta emme enää pysähtyneet lähestymään niitä. Pian lähestyimme saarta ja pysähdyimme lounastamaan rantautumispaikan tuntumaan. Meitä ilahduttivat merikilpikonnat, joita uiskenteli vedessä. Otukset popsivat toisen paatin miehistön veteen heittämiä vesimelonin jämiä. Hauskoja otuksia. Popsimme lounaaksi pari täytettyä leipää, suolaisia keksejä, limpparia sekä pari karkkia ja makeat tango-keksit.
Isla de la Plata sijaitsee noin 37 kilometrin päästä Puerto Lopezista ja kuuluu Machalillan kansallispuistoon, joka suojelee vielä säilyvää kuivaa trooppista metsää, josta pääosa on hakattua viljelymaan sun muun tieltä. Oppaamme tarjosi saaren nimelle (Hopeasaari) kolme selitystä: saari on rannoiltaan suurelta osin valkean linnunkakan peitossa ja yöllä näyttää hopeiselta, Sir Francis Draken kerrotaan haudanneen saarelle hopea-aarteen ja viimeisimpänä nykyään saari tuottaa rahaa (plata) eli elannon monille ihmisille.
Lounaan jälkeen rantauduimme ja pesimme hiekan ja meriveden jaloistamme. Jakaannuimme kahteen ryhmään, lapsiperhe meni toisen oppaan kanssa lyhyemmälle reitille ja me viiden muun kävelykykyisemmäksi luokitellun kanssa Cherryn mukana. Ensiksi nousimme rappuja ihan reilusti. Saavuimme saaren kahdeksikon muotoisesti kiertävän polun keskustaan, jossa odotimme vartin verran ennen kuin paikkaa partioiva ryhmätiedot ylöskirjannut puistonvartija antoi meille luvan jatkaa.
Ohitimme toisen ryhmän odoteltuamme ensin hetken heidän etenemistään (hyvin hidasta) ja pääsimme bongailemaan muutamaa sinijalkasuulaa. Ne olivat aika veikeitä otuksia. Ressuparat olivat vain Cherryn mukaan jo käytännössä kuolleet saarelta sukupuuttoon, sillä kaikki poikaset tuntuivat joutuvan niiden vihollisten suihin. Saarella oli kuulemma kissoja ja rottia, jotka tykkäsivät napustella suulan poikasia. Suulat pesivät suoraan maassa jolloin niiden poikaset ja munat ovat helppoa saalista pedoille.
Seuraavaksi ihmettelimme frigattilintuja, joilla joidenkin urosten rintapussi oli pullistunut naaraiden vokottelun merkiksi. Nämä linnut myös pitivät jännää ääntä. Frigattilintuja piisasi puutolkulla ja havainnoimme niitä useasta kohtaa polulla. Ne menestyivät hyvin riippumatta siitä etteivät voineet sukeltaa kalaa koska niiden höyhenpuku ei ole vedenpitävä. Ilkiöt nappaavat saaliita toisilta linnuilta. Lisäksi ne myös pesivät puissa, joten valkeina kuoriutuvat poikaset ja munat ovat paremmin turvassa pedoilta.
Kierroksellamme bongasimme vielä punajalkaisia suulia sekä tropical-lintuja, joiden pyrstöt olivat varsin hauskoja. Muuten linnut muistuttivat lähinnä tiiroja ja ne kaartelivat taidokkaasti jyrkkien kallioseinämien läheisyydessä. Bongasimme myös jonkin sortin rotan, pikkulintuja, punapäisiä mustia petolintuja sekä käärmeen.
Palasimme puoli saarta kuljettuamme takaisin laivarantaan, jossa oli jäljellä ainoastaan yksi paatti omamme lisäksi. Sekin oli juuri lähdössä. Toinen ryhmämme oli jo saapunut perille ja lähdimmekin vessataukoilun jälkeen taas paatilla liikkeelle. Söimme välipalaksi tuoretta ananasta ja vesimelonia, jotka oli valmiiksi siivutettu. Nam.
Ohjelmassa oli vielä snorklausta halukkaille. Minä kokeilin parin muun kanssa Hazorin jäädessä lasipäisenä seurailemaan värikkäitä kaloja paatista käsin. Snorklaaminen oli hauskaa, mutta yksi kala oli aika pelottava; se avasi suuren hampaikkaan suunsa lähestyessäni sitä. Lisäksi vedessä oli jotain pieniä sähköiskuja antavia otuksia, ehkäp ameeboita, sillä korvissa kuului koko ajan pientä räiskyntää erityisesti rantaa ja matalampaa vettä lähestyessä. Lähestyessäni paattia Cherry alkoi heitellä leivänpaloja suuntaani ja olin pian kirjavan kalaparven ympäröimä. Hui.
Paluumatka sujui unisissa merkeissä. Pari valasta bongasimme kaukaa sekä tietysti laineilla keikkuvia pelikaaneja sun muita lintuja. Rantauduimme Puerto Lopezin rantaan vähän ennen kuutta illalla eli ehdimme ennen hämärää. Kävelimme takaisin majapaikkaamme, jonne olimme jättäneet tavaramme säilytykseen. Kävin suihkussa pesemässä merivedet pois ja sitten käpyttelimme kamoinemme keskustaan etsimään ruokaa. Kaupat olivat pääosin kiinni, mutta leipomosta saimme pussillisen täysjyväsämpylöitä ja ostimme myös jugurttia jota söimme aamusta jääneen myslin kanssa. Kasilta lastauduimmekin Quitoon suuntaavaan yöbussiin. Bussissa pyörähti käyntiin sama kamala leffa, jota jo aiemmin dubattuna ja ilman tekstejä olimme katsoneet. Nimeltään raina oli Law Abiding Citizen. Tällä kertaa leffa tuli enkuksi ja Hazor kesti loppuun asti minun nukahtaessani ennen loppuratkaisua.
Bussimatka: Puerto Lopez - Quito
Firma: Reina del camino
Hinta: 13 dollaria/nuppi
Lähti: 20.00
Saapui 4.20
Yöllä neljän maissa saavuimme Ecuadorin rajalle Tumbesin kaupungin kohdalla. Rakas Lonarimme mainitsi, että tätä pidetään epävirallisesti Etelä-Amerikan vaarallisimpana rajanylityspaikkana. Hazor oli onneksi tutustunut tapaukseen niin opaskirjan kuin netin avulla ja karjui minulle kun unenpöppöröisenä tulin bussista ulos keskelle viiden jobbarin laumaa, jotka tiukkaan sävyyn ilmoittivat "Inmigraciones, pasaporte!" Olin iloisesti kaivamassa passiani esiin ennen kuin älysin valua Hazorin vanavedessä kohti virallista Perun puolen lähtöleimapuljua.
Bussimme oli ehkä puolillaan eikä rajalla näin keskellä yötä ollut suurempaa ruuhkaa, joten saimme leimat vauhdikkaasti ja lastauduimme takaisin bussiin. Seuraava etappi oli useamman kilometrin ja sillanylityksen päässä. Olimme siis Ecuadorin puolella valuessamme tällä kertaa vauhdikkaasti muiden perässä saamaan Ecuadoriin saapumisleimoja passiimme. Jonoa riitti ja aluksi se mateli. Tästä paikasta vaaralliset huijaamista yrittävät jobbarit puuttuivat, mutta suurimpana uhkatekijänä meitä piti silmällä varsin komea hanhi, joka norkoili jonon tienoilla. Hazor vietti haikeita hetkiä todetessaan hanhen muistuttavan Hectoria. Leimapulju avasi toisen luukun ja jononkulku nopeutui. Palasimme taas bussiin ja pysähdyimme poliisin kohdalla seuraavan kerran. Tässä vaiheessa bussista oli jo suljettu valot ja ihmiset olivat alkaneet taas noin yön kunniaksi torkkua.
Meidät oli valittu pistotarkastukseen, joten lähes kaikki valuivat bussista ulos näyttämään matkustusdokumenttejään viranomaisasuisille tarkastajille. Yksi tarkasti myös bussiin jääneet. Tässä vaiheessa sää oli kokenut dramaattisen muutoksen sillä huomasimme seisovamme tihkusateessa. Onneksi paikalla oli kuitenkin jonkinmoinen katos, jossa odottelimme kunnes pian saimme luvan palata bussiin. Kulkupeli seisoi kuitenkin vielä jonkin aikaa tarkastajien käydessä matkatavaraosastoa läpi.
Bussi jatkoi pian syvemmälle päiväntasaajavaltion syövereihin ja torkuimme minkä pystyimme. Keskellä banaaniviljelmiä meidät pysäytettiin vielä kertaalleen ja viranomaispukuiset tarkastajat kävivät bussin sisällä katsomassa kaikkien matkustusasiakirjat läpi. Rajan kohdalla olisi ehkä ollut helppoa olla menemättä hakemaan leimoja, mutta se olisi kostautunut jo pariin otteeseen.
Saavuimme puolen kymmenen aikaan aamulla Quyaquiliin eli Ecuadorin suurimpaan kaupunkiin. Uusi bussiterminaali toi mieleen lähinnä lentokentän ja busseja oli varmasti muutama sata. Saimme liput 11.15 lähtevään Puerto Lopezin bussiin nostettuamme ensin automaatista dollareita, jotka olisivat viimeisin matkustusvaluuttamme. Terminaalilla ei voinut vaihtaa soleja, joten emme päässeet niistä vielä eroon. Ehdimme juuri popsia lounaaksi hidasta pikaruokaa Comida Tipica -nimisestä puljusta ja sitten meidän pitikin jo juosta kolmanteen kerrokseen etsimään oikeaa bussilaituria. Kakkoskerroksesta lähtivät intercantonales-bussit ja kolmannesta interprovinciales ja internationales.. tiedä nyt sitten tuosta mihin kategoriaan meidän kyytimme osuisi. Onneksi laiturinumerointi oli yksiselitteinen.
Ostimme vielä vesipullon ennen lastautumistamme isotelkkarisimpaan bussiin. Se oli jo ylipuolillaan paikallisia, jotka seurasivat tappeluleffaa, jollaista ei takuulla olisi Suomessa saanut esittää bussissa ollessa useita pikkulapsia. Leffa oli yhtä tappelua ja verta ja mätkimistä. Yyh.
Bussia lastattiin täpötäyteen lipunmyyjän huudellessa ovesta kohdepaikkakuntaa. Käytävällekin saatiin ihmisiä seisomaan, mutta silti lisäkyyditettävien huutelu jatkui. Lisäksi aina bussin pysähtyessä sisään ramppasi milloin mitäkin kauppaavia myyntimiehiä: matkalukemista, omenoita, viinirypäleitä, kanaa riisillä, snackseja jne.
Jipijapassa suurin osa matkustajista jäi pois, mutta tilalle tuli myös iso lössi. Hazoria alkoi jututtamaan oppaaksi esittäytynyt tyyppi, joka tarjosi meille apua majoituksen haussa. Sovimmekin, että hän soittaisi ja varaisi meille paikat bungalowmajoituksesta. Lisäksi hän kauppasi meille päiväretkeä Isla de la Platalle ja katsomaan valaita. Jäimme bussista hänen kanssaan pois ja kävelimme - tai oikeastaan liukastelimme, sillä tiet olivat mudan peitossa - majoitukselle, joka kuitenkin oli täynnä. Tyyppi ei tästä järkyttynyt vaan kuskasi meidät toiseen bungalowpaikkaan, jossa olikin sopivasti tyhjä pulju meille. Hinta olisi reissun tyyrein, mutta kun täällä kerran vaikutti tosiaan olevan menossa turistikausi niin otimme sen vastaan.
Opastyyppi esitteli meille kierroksen ja saimme myös kuulla, että kaikilla matkaa tarjoavilla puljuilla on kartelli pystyssä eli hintakilpailua on turha odottaa. Varasimme paikat keskiviikolle huomisen ollessa jo täynnä. Oikeastaan ihan hyvä, sillä akkujen lataus tuntikausien matkustuksen ja parin bussissa vietetyn yön jälkeen olisi ihan paikallaan.
Lähdimme etsimään kaupungilta ruokaa ja pankkiautomaattia, jotta saisimme maksettua saarikierroksen ja siihen liittyvän kansallispuiston pääsymaksun. Pankkiautomaatti löytyi ja saimme rahaa. Ihanaa, meidän ei tarvitsisi lähteä huomenissa lähikyliin moisen perässä tai koittaa vaihtaa euroja dollareiksi pankkitiskillä. Kiersimme rantakadun turistiravintolat ja päädyimme yhteen niistä testaamaan lähinnä merenelävistä koostuvaa listaa. Hazor tilasi paikallisen cevichen eli valittuja mereneläviä marinoituna limemehussa punatomaatin jne. salaatin kanssa tarjoiltuna. Minulle tuli spagettia ilmeisesti kalmari-katkarapu-tomaattikastikkeella. Tilasimme myös kookosmaitojuoman ja moramehua. Hyvää. Mielenkiintoista tosin oli, että saapuessamme paikkaan sen omistaja popsi juuri ohi kulkevasta kaupustelukojusta ostamaansa ruokaa ja juomamme tuotiin kadun vastakkaisella puolella olevasta mehubaarista. Mutta ei se ole niin tarkkaa.
Etsimme vielä illan lähetessä adapterin ja kävin tsekkaamassa meriveden lämpötilan. Yli puoli vuotta uimatta! Matkalla takaisin bungalowiimme kävimme päivittämässä blogin ja tsekkaamassa sääennusteen tuleville päiville: 25/20 maksimi ja minimilämpötilat sekä 30 prosentin todennäköisyys tihkuiluun. Mikäs siinä.
Bungalowin suihkusta tuli kuin tulikin lämmintä vettä!
tiistai 20.7.
Aamulla olimme unisia emmekä jaksaneet nousta seitsemältä herätyskellon soidessa, mutta roudaannuimme lopulta ylös kyllästyneinä kukkojen aamuiseen konserttiin. Usean kukon kuoro aloitti hyvissä ajoin jo ennen auringonnousua varsin pontevalla äänenavauksella ja työskenteli varmasti kohti huipennusta puoli kasin paikkeilla. Lähdimme leipomoon ostamaan eväspullaa ja selvittämään mistä lähtisi bussi kohti pohjoista, jonka suunnassa sijaitsevaan kansallispuistoon halusimme. Ostimme neljä pullaa ja pullon vettä ja hyppäsimme vanhaan tuttuumme eli Jipijapaan suuntaavaan bussiin. Matka kansallispuiston portille maksoi huimat neljännes dollaria henkilöltä.
Bussissa oli gringoja useampaankin lähtöön ja ajattelimme jo pääsevämme käpyttelemään puistoon varsinaisessa väenpaljoudessa, mutta huolemme osoittautui turhaksi, sillä kukaan muu ei jäänyt kanssamme Machalillan kansallispuiston portille. Käpyttelimme ostamaan 20 dollarin arvoiset pääsyliput (ne sisälsivät pääsyn niin Isla de la Platalle kuin puiston mantereen puoleiseen osaan, jonne nyt olimme suunnanneet). Lähdimme kävelemään puistonvartijan ohjeiden mukaan tunnin kävelyn vaativaa polkua puolen tunnin autotien sijasta. Kumpikin siis johti Los Frailes -uimarannalle.
Polku kulki kuivassa trooppisessa metsässä, joka vaikutti hyvin aavemaiselta tähän vuodenaikaan. Puut olivat pääosin lähes täysin lehdettömiä ja vain siellä täällä kiemurtavissa kaktuksissa oli vihreää väriä. Polulla vilisti paljon noin kymmenen sentin mittaisia liskoja ja ilma oli painostavan kostea ja liikkumaton.
Ensimmäinen stoppi oli pelikaanien sun muiden lintujen seuraamista korkealta rantatörmältä. Linnut istuksivat edempänä törmällä ja lentelivät niin yllämme kuin alapuolellakin meren päällä. Suurin osa soveltui oikein loistavasti aavemetsään suojavärityksensä puolesta. Kirjavan harmaa pelikaani laskeutui suht lähelle ja seikkailimme metsää pitkin hieman lähemmäs. Puiden keskellä oli rikkoutuneita kotiloiden kuoria, suuren linnun luita sekä jonkin maaeläimen suht isoja luita. Ilmeisesti linnut noukkivat kotiloita merestä ja popsivat niitä rantapenkereen puiden suojissa.
Matka jatkui Playita -nimiselle rannalle, jonka hiekka oli mustaa. Tällä rannalla uiminen oli kiellettyä sillä rantavedessä oli kiviä joihin voimakkaat aallot voisivat helposti iskeä uimarin. Hazor käyskenteli ylempänä rannalla minun kahletessani vedessä ja ihmetellessä kiveltä toiselle pomppivia suht isoja rapuja. Rantahiekassa oli myös koloja siellä täällä ja pienet ravut juoksentelivat hiekalla kolosta toiseen. Whii!
Kävelimme polkua edelleen lyhyen matkaa eteenpäin Playa de la Tortuguitalle, jossa aallot olivat vielä vahvempia ja hiekkaranta jyrkempi. Istuksimme syömään eväskeksejä varjoon, sillä tässä kohtaa aurinko oli päässyt vapaaksi pilviverhon takaa ja paistoi innostuneesti päällemme. Bongasimme rannalta kilpikonnan jäänteitä ja kävellessämme rantaa eteenpäin pääsimme ihmettelemään mustia punapäisiä lintuja suht läheltä.
Kipusimme reittiä eteenpäin kohti näköalatornia, joka sijaitsi hieman korkeammalla. Tornissa tuuli ihan kunnolla, mikä oli oikein tervetullutta nousun ja metsässä seisovan ilman takia. Ohi lenteli pelikaaneja ja muita merilintuja. Pian laskeuduimme kohteeseemme eli Playa de los Frailesiin, jossa olikin jo turisti jos toinen juoksentelemassa aalloissa tai palvomassa taas pilvien takana piiloilevaa aurinkoa. Polulla olimme saaneet olla rauhassa, sillä ensimmäiset turistit näimme vasta näkötornilla. Rannallakin oli hyvin tilaa ja Hazor linnoittautui romujemme kanssa istumaan soikeoisen piikkisen kalan jäänteiden viereen minun painuessani pulikoimaan aaltoilevaan rantaveteen.
Kävelimme rantaa eteenpäin pulikoinnin ja kuivattelun jälkeen ja tulimme varsinaiseen minituristirysään: löytyi jätskinmyyntiä ja aurinkohattukauppaa sekä busseja ja autoja pysäköityinä sekä tietysti tulvivat suihkut. Päädyimme palaamaan riksakuskin kyydissä Puerto Lopeziin ja tässä kohtaa totesimme ettemme edes tienneet majapaikkamme nimeä. Jäimme pesulan kulmalle ja saimme sieltä aamulla jättämämme pyykit.
Kävin suihkussa pesemässä merihiekkoja pois ja sitten starttasimme kaupungille ensin ostamaan bussiliput Quitoon huomiselle ja sitten syömään. Meillä ei ollut tuuria muiden ruokapaikkojen löytämisessä, joten valinta jäi katukojujen ja turistiraflojen välille. Valitsimme jälkimmäisen: katkarapucevicheä ja shadow fish with garlic. Syödessämme joku tyttö kävi haastattelemassa meitä merikilpikonnista. Ilmeisesti aikovat avata merikilpikonnabisnestä..
Ruoan jälkeen kävimme vielä ostamassa iltapalaa, marketista mehua ja kolmenmaun karkkeja sekä leipomosta pullaa. Terveellistä. Ostimme myös katumyyjältä omppuja ja niine hyvinemme painelimme takaisin kohti bungalowiamme.
Majoitus: Playa Sur: Cabaña y camping
parin hengen bungalow, 10 dollaria/nuppi/yö
Keskiviikko 21.7.
Aamulla heräsimme ja pakkasimme roinat minkä jälkeen vielä ehdimme hyvin käydä keskustassa kaupassa. Ostimme vajaan litran persikkajugurttia ja muromysliä aamupalaksi. Napsimme jättiannokset kumpaakin ja painuimme varttia yli yhdeksän odottamaan respaan että meidät tultaisiin hakemaan Isla de la Plata -retkelle. Hector huristeli paikalle moottoririksalla ja vei meidät toimistolla odottavan ryhmän luo. Kävelimme oppaamme Cherryn ja viiden muun osallistujan kanssa rantaan paatin lähtöpaikkaan. Odotteluun vierähti tunnin verran, ilmeisesti veneen kanssa oli jotain ongelmaa. Odotellessamme minua pisti jonkin sortin ampiainen. Auts! Upotin kohdan hydrokortisoniin ja toivoin etten olisi superallerginen. Punaiseksi se muuttui ja vähän turposi ja tietty tykkäsi sattua.
Kahlasimme lopulta puoli yhdentoista aikaan pelastusliivitettyinä ja paljasjalkaisina kyytiin. Tässä kohtaa meihin liittyi vielä viiden hengen perhe. Koko seurue koostui kahdesta oppaasta, 12 osallistujasta sekä kahdesta veneen miehistön jäsenestä. Paatti kulki siis kahdella moottorilla, missä luki Suzuki 150.. =). Heh, tiedanmoottoreistajotain.com. Pompimme aallon päältä toiselle ja aluksi meno oli aika skeeriä ja silloin tällöin vettä roiskui sisään. Vene oli siis katettu, mutta sisätilat käsittivät vain minimaallisen vessan, johon emme tehneet lähempää tuttavuutta.
Ensin oli vuorossa valaiden (Humpback whale) bongausta ja pääsimmekin ihmettelemään hyppivää ja suihkuttavaa valasta sen verran läheltä, että pelotti josko mokoma voisi kaataa paatin. Valas hyppi useampaan kertaan - ilmeisesti sitä kiinnosti keitä oikein olimme. Matka jatkui valokuvauksen ja ihmettelyn plus valastiedon jälkeen. Otukset kuulemma saapuvat Eteläiseltä jäämereltä päiväntasaajalle lisääntymään, kun poikaset eivät selviytyisi etelän kylmissä vesissä.
Matkalla näimme vielä muutaman valaan, mutta emme enää pysähtyneet lähestymään niitä. Pian lähestyimme saarta ja pysähdyimme lounastamaan rantautumispaikan tuntumaan. Meitä ilahduttivat merikilpikonnat, joita uiskenteli vedessä. Otukset popsivat toisen paatin miehistön veteen heittämiä vesimelonin jämiä. Hauskoja otuksia. Popsimme lounaaksi pari täytettyä leipää, suolaisia keksejä, limpparia sekä pari karkkia ja makeat tango-keksit.
Isla de la Plata sijaitsee noin 37 kilometrin päästä Puerto Lopezista ja kuuluu Machalillan kansallispuistoon, joka suojelee vielä säilyvää kuivaa trooppista metsää, josta pääosa on hakattua viljelymaan sun muun tieltä. Oppaamme tarjosi saaren nimelle (Hopeasaari) kolme selitystä: saari on rannoiltaan suurelta osin valkean linnunkakan peitossa ja yöllä näyttää hopeiselta, Sir Francis Draken kerrotaan haudanneen saarelle hopea-aarteen ja viimeisimpänä nykyään saari tuottaa rahaa (plata) eli elannon monille ihmisille.
Lounaan jälkeen rantauduimme ja pesimme hiekan ja meriveden jaloistamme. Jakaannuimme kahteen ryhmään, lapsiperhe meni toisen oppaan kanssa lyhyemmälle reitille ja me viiden muun kävelykykyisemmäksi luokitellun kanssa Cherryn mukana. Ensiksi nousimme rappuja ihan reilusti. Saavuimme saaren kahdeksikon muotoisesti kiertävän polun keskustaan, jossa odotimme vartin verran ennen kuin paikkaa partioiva ryhmätiedot ylöskirjannut puistonvartija antoi meille luvan jatkaa.
Ohitimme toisen ryhmän odoteltuamme ensin hetken heidän etenemistään (hyvin hidasta) ja pääsimme bongailemaan muutamaa sinijalkasuulaa. Ne olivat aika veikeitä otuksia. Ressuparat olivat vain Cherryn mukaan jo käytännössä kuolleet saarelta sukupuuttoon, sillä kaikki poikaset tuntuivat joutuvan niiden vihollisten suihin. Saarella oli kuulemma kissoja ja rottia, jotka tykkäsivät napustella suulan poikasia. Suulat pesivät suoraan maassa jolloin niiden poikaset ja munat ovat helppoa saalista pedoille.
Seuraavaksi ihmettelimme frigattilintuja, joilla joidenkin urosten rintapussi oli pullistunut naaraiden vokottelun merkiksi. Nämä linnut myös pitivät jännää ääntä. Frigattilintuja piisasi puutolkulla ja havainnoimme niitä useasta kohtaa polulla. Ne menestyivät hyvin riippumatta siitä etteivät voineet sukeltaa kalaa koska niiden höyhenpuku ei ole vedenpitävä. Ilkiöt nappaavat saaliita toisilta linnuilta. Lisäksi ne myös pesivät puissa, joten valkeina kuoriutuvat poikaset ja munat ovat paremmin turvassa pedoilta.
Kierroksellamme bongasimme vielä punajalkaisia suulia sekä tropical-lintuja, joiden pyrstöt olivat varsin hauskoja. Muuten linnut muistuttivat lähinnä tiiroja ja ne kaartelivat taidokkaasti jyrkkien kallioseinämien läheisyydessä. Bongasimme myös jonkin sortin rotan, pikkulintuja, punapäisiä mustia petolintuja sekä käärmeen.
Palasimme puoli saarta kuljettuamme takaisin laivarantaan, jossa oli jäljellä ainoastaan yksi paatti omamme lisäksi. Sekin oli juuri lähdössä. Toinen ryhmämme oli jo saapunut perille ja lähdimmekin vessataukoilun jälkeen taas paatilla liikkeelle. Söimme välipalaksi tuoretta ananasta ja vesimelonia, jotka oli valmiiksi siivutettu. Nam.
Ohjelmassa oli vielä snorklausta halukkaille. Minä kokeilin parin muun kanssa Hazorin jäädessä lasipäisenä seurailemaan värikkäitä kaloja paatista käsin. Snorklaaminen oli hauskaa, mutta yksi kala oli aika pelottava; se avasi suuren hampaikkaan suunsa lähestyessäni sitä. Lisäksi vedessä oli jotain pieniä sähköiskuja antavia otuksia, ehkäp ameeboita, sillä korvissa kuului koko ajan pientä räiskyntää erityisesti rantaa ja matalampaa vettä lähestyessä. Lähestyessäni paattia Cherry alkoi heitellä leivänpaloja suuntaani ja olin pian kirjavan kalaparven ympäröimä. Hui.
Paluumatka sujui unisissa merkeissä. Pari valasta bongasimme kaukaa sekä tietysti laineilla keikkuvia pelikaaneja sun muita lintuja. Rantauduimme Puerto Lopezin rantaan vähän ennen kuutta illalla eli ehdimme ennen hämärää. Kävelimme takaisin majapaikkaamme, jonne olimme jättäneet tavaramme säilytykseen. Kävin suihkussa pesemässä merivedet pois ja sitten käpyttelimme kamoinemme keskustaan etsimään ruokaa. Kaupat olivat pääosin kiinni, mutta leipomosta saimme pussillisen täysjyväsämpylöitä ja ostimme myös jugurttia jota söimme aamusta jääneen myslin kanssa. Kasilta lastauduimmekin Quitoon suuntaavaan yöbussiin. Bussissa pyörähti käyntiin sama kamala leffa, jota jo aiemmin dubattuna ja ilman tekstejä olimme katsoneet. Nimeltään raina oli Law Abiding Citizen. Tällä kertaa leffa tuli enkuksi ja Hazor kesti loppuun asti minun nukahtaessani ennen loppuratkaisua.
Bussimatka: Puerto Lopez - Quito
Firma: Reina del camino
Hinta: 13 dollaria/nuppi
Lähti: 20.00
Saapui 4.20
maanantai 26. heinäkuuta 2010
Ecuadoriin
sunnuntai 18.7.
Yö sujui bussissa enemmän tai vähemmän nukkuen. Aamulla Trujillossa saimme taksikuskilta vinkkejä Ecuadoriin menemiseksi. Vaihtoehtoisia firmoja oli kaksi: Ormeño ja Cifa, joista vain edellinen oli mainittu opaskirjassamme. Jälkimmäinen olisi kuulemma myös halvempi. Taksikuski vei meidät siis Cifan toimistoon, joka oli alle korttelinmitan kävelymatkan päässä Ormeñon vastaavasta. Kysyimme hinnat kummastakin ja Cifa kuskaisi meidät 130 solilla Quyaquiliin asti kun taas Ormeñolla lysti maksaisi 60 dollaria eli n. 180 solia. Päädyimme ymmärrettävästi Cifaan, mutta toimiston pitäjää ei kuulunut paikalle ja viereisen raflan miekkonen ehdotti että menisimme Emtrefasa-nimisen firman kyydissä Piuraan ja siellä hyppäisimme Cifan kyytiin. Hän lupasi soittaa Piuraan ja varata meille paikat.
Ostimme liput Piuraan hintaan 27 solia per nuppi ja matkaan lähdettäisiin puoli kahdelta. Jätettyämme kamat säilytykseen lähdimme etsiskelemään aamupalaa sunnuntaiaamuisesta Trujillosta. Monet paikat olivat kiinni ja monet muut ylihintaisia. Lopulta katsastettuamme Plaza de Armasin eli kaupungin keskusaukion (tuntuu että jokaisen Perun kaupungin keskusaukion nimi on Plaza de Armas) ja siellä meneillään olevan sotilaallisen lipunnoston päädyimme suhteellisen ylihintaiseen desayuno americanoon Sal & Pimienta -nimisessä hyvin karusti sisustetussa puljussa. Eipä tuo kummoista ollut mutta nälkä lähti. Tuhlasimme paikassa aikaa pelaamalla jatsia ennen kuin jatkoimme supermarketin kautta kohti bussifirmamme terminaalia.
Ostimme evästä supermarketista ja paluumatkalla koukkasimme vielä katsomassa vanhaa kaupunginmuurin pätkää. Ei se kovin vanhalta näyttänyt. Trujillo oli siis ensimmäinen Espanjan vallasta itsenäiseksi julistautunut kaupunki tällä maailmankolkalla. Tämä info selvensi taksikuskin vastakysymystä kun olin tiedustellut paikan itsenäistymisvuotta. Kuski siis kysyi Perun vai Trujillon..
Hengasimme vielä reilun tunnin bussiterminaalissa paikallisten seassa. Kyseistä firmaa ei ollut mainittu oppaassamme missään, mikä ilmeisesti aiheutti gringopuutosta asiakaskunnassa. Bussikin oli kulahtaneempi kuin jotkin aikaisemmista, mutta olimme saaneet paikat toisen kerroksen ekasta rivistä, joten maisemia sai ainakin tiirailla. Pilvisen ja viileähkön Trujillon jälkeen bussi kurvasi suoraa tietä yhä autiomaistuvan maiseman läpi ja aurinko häikäisi siinä määrin, että vedimme verhot eteen ja torkuimme osan reilun kuuden tunnin matkasta.
Piurassa olimme pimeällä, mutta Cifan toimisto oli tien toisella puolella, kuten meitä neuvonut ravintolanpitäjä oli kertonut. Saimme liput Quyaquiliin hintaan 45 solia/nuppi eli säästimme lopulta tällä kaksiosaisella matkustuksella ihan kivasti. Meillä oli Piurassa pari tuntia aikaa ja kävimme syömässä kiinalaisessa ravintolassa ihan maukasta kalasafkaa. Annokseen ei kuulunut ollenkaan riisiä, mutta tilasimme sitä lisäkupissa tavan vuoksi. Kommenttina voisi sanoa, että ruoanhaku voisi olla hyvinkin hankalaa jos haluaa täysin kasvisruokaa. Merenelävien, maitotuotteiden ja linnunmunien syöminen auttaa kummasti vaikka jo näillä rajoituksilla olemme useampaan otteeseen saaneet kiertää etsimässä tovin jos toisen.
Kello 22.30 bussimme starttasi Cifasta kohti Ecuadoria.
Yö sujui bussissa enemmän tai vähemmän nukkuen. Aamulla Trujillossa saimme taksikuskilta vinkkejä Ecuadoriin menemiseksi. Vaihtoehtoisia firmoja oli kaksi: Ormeño ja Cifa, joista vain edellinen oli mainittu opaskirjassamme. Jälkimmäinen olisi kuulemma myös halvempi. Taksikuski vei meidät siis Cifan toimistoon, joka oli alle korttelinmitan kävelymatkan päässä Ormeñon vastaavasta. Kysyimme hinnat kummastakin ja Cifa kuskaisi meidät 130 solilla Quyaquiliin asti kun taas Ormeñolla lysti maksaisi 60 dollaria eli n. 180 solia. Päädyimme ymmärrettävästi Cifaan, mutta toimiston pitäjää ei kuulunut paikalle ja viereisen raflan miekkonen ehdotti että menisimme Emtrefasa-nimisen firman kyydissä Piuraan ja siellä hyppäisimme Cifan kyytiin. Hän lupasi soittaa Piuraan ja varata meille paikat.
Ostimme liput Piuraan hintaan 27 solia per nuppi ja matkaan lähdettäisiin puoli kahdelta. Jätettyämme kamat säilytykseen lähdimme etsiskelemään aamupalaa sunnuntaiaamuisesta Trujillosta. Monet paikat olivat kiinni ja monet muut ylihintaisia. Lopulta katsastettuamme Plaza de Armasin eli kaupungin keskusaukion (tuntuu että jokaisen Perun kaupungin keskusaukion nimi on Plaza de Armas) ja siellä meneillään olevan sotilaallisen lipunnoston päädyimme suhteellisen ylihintaiseen desayuno americanoon Sal & Pimienta -nimisessä hyvin karusti sisustetussa puljussa. Eipä tuo kummoista ollut mutta nälkä lähti. Tuhlasimme paikassa aikaa pelaamalla jatsia ennen kuin jatkoimme supermarketin kautta kohti bussifirmamme terminaalia.
Ostimme evästä supermarketista ja paluumatkalla koukkasimme vielä katsomassa vanhaa kaupunginmuurin pätkää. Ei se kovin vanhalta näyttänyt. Trujillo oli siis ensimmäinen Espanjan vallasta itsenäiseksi julistautunut kaupunki tällä maailmankolkalla. Tämä info selvensi taksikuskin vastakysymystä kun olin tiedustellut paikan itsenäistymisvuotta. Kuski siis kysyi Perun vai Trujillon..
Hengasimme vielä reilun tunnin bussiterminaalissa paikallisten seassa. Kyseistä firmaa ei ollut mainittu oppaassamme missään, mikä ilmeisesti aiheutti gringopuutosta asiakaskunnassa. Bussikin oli kulahtaneempi kuin jotkin aikaisemmista, mutta olimme saaneet paikat toisen kerroksen ekasta rivistä, joten maisemia sai ainakin tiirailla. Pilvisen ja viileähkön Trujillon jälkeen bussi kurvasi suoraa tietä yhä autiomaistuvan maiseman läpi ja aurinko häikäisi siinä määrin, että vedimme verhot eteen ja torkuimme osan reilun kuuden tunnin matkasta.
Piurassa olimme pimeällä, mutta Cifan toimisto oli tien toisella puolella, kuten meitä neuvonut ravintolanpitäjä oli kertonut. Saimme liput Quyaquiliin hintaan 45 solia/nuppi eli säästimme lopulta tällä kaksiosaisella matkustuksella ihan kivasti. Meillä oli Piurassa pari tuntia aikaa ja kävimme syömässä kiinalaisessa ravintolassa ihan maukasta kalasafkaa. Annokseen ei kuulunut ollenkaan riisiä, mutta tilasimme sitä lisäkupissa tavan vuoksi. Kommenttina voisi sanoa, että ruoanhaku voisi olla hyvinkin hankalaa jos haluaa täysin kasvisruokaa. Merenelävien, maitotuotteiden ja linnunmunien syöminen auttaa kummasti vaikka jo näillä rajoituksilla olemme useampaan otteeseen saaneet kiertää etsimässä tovin jos toisen.
Kello 22.30 bussimme starttasi Cifasta kohti Ecuadoria.
sunnuntai 25. heinäkuuta 2010
Heihei Huaraz
lauantai 17.7.
Kuppasimme hostellissa kahteentoista asti, jolloin oli huoneiden luovutus. Hazor heräsi yliaikaisin ja alkoi katsoa Tiedän yhä mitä teit viime kesänä -leffaa ja nettasi. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja pidin pitkän aamun ja roudaannuin ylös sängystä vasta yhdentoista jälkeen. Roinat pakkaukseen ja alakertaan säilytykseen ja siitä sitten lähdimme kaupungille.
Keskusaukiolla oli menossa jonkin sortin marssiparaati, johon osallistuivat myös poliisi- ja paloautot sekä ambulanssit. Lisäksi paukuteltiin raketteja ja meteliä riitti. Unohdimme aurinkorasvata itsemme, joten pakoilimme aurinkoa. Ostimme postimerkkejä ja sain lopulta muutaman kortin postiin. Söimme lounaaksi menun hintaan 6 solia/nuppi. Tällä kertaa kanakeittoa (josta sain huomaavaisesti lähes kanattoman version) ja kasvismunakasta. Sitten sompasimme ympäri turistikauppoja ja kauppahallia ja paikallisten suosimia puoteja.
Kauhistelimme kauppahallissa sipulipussimaiseen viritykseen hyvin tiiviisti suljettuja eläviä marsuja ja ankkoja sekä tietysi rivitolkulla olevia nyljettyjä ja suolestettuja versioita. Kävimme hattukaupassa leikkimässä ajatuksella paikallisen hieman silinterimaisen hatun hankkimiseksi tuliaisiksi. Hintaa olisi koristeruusukkeellisella tapauksella ollut 25 solia. Lopulta ostimme mandariineja ja omenoita ja banaaneita evääksi katukaupustelijalta ja karkkia ja mehua karkkipuodista, jossa oli lähes argentiinamaisen jumi asiakaspalvelu.
Ostimme myös kaupungilla kävelyn aikana jätskit ja näimme lisää tanssiparaatia pääkadulla. Aloimme olla väsähtäneitä kadulla olemiseen ja menimme tavanomaisen kävelemisen ja arpomisen jälkeen vakiopaikkaamme Café Turmanyéen, jossa kirjoittelimme viime päivien blogitekstejä ja popsimme grillileivän puoliksi. Nyt tilaamme vielä kakkua kirjoituspalkkioksi ja sitten hostellille hakemaan rinkat ja taksilla kohti Trujillon bussin lähtöpaikkaa, joka löytyy toiselta puolelta kaupunkia..
Kuppasimme hostellissa kahteentoista asti, jolloin oli huoneiden luovutus. Hazor heräsi yliaikaisin ja alkoi katsoa Tiedän yhä mitä teit viime kesänä -leffaa ja nettasi. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja pidin pitkän aamun ja roudaannuin ylös sängystä vasta yhdentoista jälkeen. Roinat pakkaukseen ja alakertaan säilytykseen ja siitä sitten lähdimme kaupungille.
Keskusaukiolla oli menossa jonkin sortin marssiparaati, johon osallistuivat myös poliisi- ja paloautot sekä ambulanssit. Lisäksi paukuteltiin raketteja ja meteliä riitti. Unohdimme aurinkorasvata itsemme, joten pakoilimme aurinkoa. Ostimme postimerkkejä ja sain lopulta muutaman kortin postiin. Söimme lounaaksi menun hintaan 6 solia/nuppi. Tällä kertaa kanakeittoa (josta sain huomaavaisesti lähes kanattoman version) ja kasvismunakasta. Sitten sompasimme ympäri turistikauppoja ja kauppahallia ja paikallisten suosimia puoteja.
Kauhistelimme kauppahallissa sipulipussimaiseen viritykseen hyvin tiiviisti suljettuja eläviä marsuja ja ankkoja sekä tietysi rivitolkulla olevia nyljettyjä ja suolestettuja versioita. Kävimme hattukaupassa leikkimässä ajatuksella paikallisen hieman silinterimaisen hatun hankkimiseksi tuliaisiksi. Hintaa olisi koristeruusukkeellisella tapauksella ollut 25 solia. Lopulta ostimme mandariineja ja omenoita ja banaaneita evääksi katukaupustelijalta ja karkkia ja mehua karkkipuodista, jossa oli lähes argentiinamaisen jumi asiakaspalvelu.
Ostimme myös kaupungilla kävelyn aikana jätskit ja näimme lisää tanssiparaatia pääkadulla. Aloimme olla väsähtäneitä kadulla olemiseen ja menimme tavanomaisen kävelemisen ja arpomisen jälkeen vakiopaikkaamme Café Turmanyéen, jossa kirjoittelimme viime päivien blogitekstejä ja popsimme grillileivän puoliksi. Nyt tilaamme vielä kakkua kirjoituspalkkioksi ja sitten hostellille hakemaan rinkat ja taksilla kohti Trujillon bussin lähtöpaikkaa, joka löytyy toiselta puolelta kaupunkia..
lauantai 24. heinäkuuta 2010
Rinkan hukuksiminen
Perjantai 16.7.
Nukuimme hyvin levottomasti ja jossain vaiheessa aloin epäillä, että ulkoteltan ovi olisi auki, sillä tuuli sai telttakankaan kohisemaan hyvin kovaa. Jätkytyin avatessani sisäteltan oven ja kurkatessani ulos. Kiila oli ilmeisesti irti sillä koko puoleiseni absidi hulmusi tuulessa. Lisäjärkytystä toi se, että rinkkaani ei näkynyt missään. Informoin Hazoria tästä pienestä kuriositeetistä. Tiirasin lampulla alas pientä rinnettä joka johti viiden metrin päässä virtaavan puron rantaan. Ei rinkkaa.
Pistimme vaatetta päälle ja lähdimme etsimään rinkkaa. Se kun oli suht tyhjä ja ehkä voimakas tuuli oli puhaltanut sen rinnettä alas. Tähdet paistoivat ja tuuli ulvoi. Rinkkaa ei edelleenkään löytynyt ja Hazor kävi tsekkaamassa puroa eteenpäin kunnes se kapeni niin paljon, että rinkka olisi jumittunut uomaan. Ei rinkkaa!!!
Palasimme telttaan ja päädyimme siihen tulokseen, että rinkka oli varastettu. Tästä olikin oppaassa varoiteltu. Siirsimme kaikki absideissa olevat tavarat sisätelttaan ja koitimme jatkaa unia. Kävin läpi roinia mitä rinkan mukana oli mennyt ja Hazor avuliaasti sai minut muistamaan, että myös passini olisi päätynyt mahdollisesti autuaammille metsästysmaille. Lisämenetyksiä olivat kamera, uimakamppeet, ajokortti, suuri osa ruoistamme, jotain vaatteita, Peru-opaskirjamme ja muuta pientä sälää. Auts.
Koitimme nukkua ennen aamunsarastusta, jolloin vielä ajattelimme käydä etsimässä lähiseudulta. Aamunvalon lisäännytty hieman Hazor lähti puskaan ja löysi rinkkani alarinteeltä viiden metrin päästä teltasta. Whattaa?!?! Kävin rinkkaa läpi ja tavarat vaikuttivat olevan tallella, joskin osittain kummallisesti sijoitettuina. Ensimmäinen kommentti rakkaalta matkakumppaniltani oli, että rinkka olisi ollut siinä koko yön. Inventaarion jälkeen puutteiksi jäivät suklaakeksipaketti ja pieni lukko avaimineen. Lisäksi rinkan tuuleen lähtemistä vastaan puhui se, että siinä oli lopulta suht paljon painoa. Lisäksi irrallaan lepattanutta absidia pidellyt kiila ei ollut irronnut vaan tukevasti maassa niin, että absidin vetäminen takaisin kiilaan kiinni oli hyvin hankalaa.
Olimme iloisia rinkan palautumisesta ja pakkasimme vikkelästi kamamme ja kokkasimme rinkan mukana palautuneeksi aamupalaksi paikallista puurontapaista muonaa. Se oli PA-HAA. Muona jäi laakson pohjalle käyden oikein hyvin suklaavärinsä ansiosta liukumiinasta. Hyvästelimme yöpaikan ristiriitaisin tuntein ja lähdimme varttia yli seitsemän tallaamaan kohti Chavinin kylää, joka olisi retkemme loppukohde.
Saavuimme suht pian kyläistetylle alueelle ja vastaamme kiirehti kourallinen lapsia, jotka pyysivät meiltä regaloa eli lahjaa. Marssimme ohi mitään kuulematta. Pian tie aloitti kyläserpentiinin ja ihmettelimme kirkkaisiin asuihin pukeutuneita kyläläisiä, jotka seisoivat rinteessä. Huomasimme pian, että siellä kolme miestä yritti vetää juntturoivaa härkää liikkeelle. Pian meidän ohitsemme juoksi kaksi pienempää lehmää jotka päästettiin härän viereen. Härkä alkoi pian teutaroida ja kun miehet lopulta saivat sen liikkeelle näimme parhaaksi jatkaa vikkelästi matkaa, sillä eläintä lähdettiin tuomaan meidän reittimme suuntaan. Tulimme pian risteykseen ja lähdimme vasemmalle alaspäin. Härkä juoksi peräämme miehet kannoillaan ja nousimme tien sivuun penkereelle turvaan. Härkä oli kuitenkin kiinni ja miehet pakottivat sen yläpolulle meidän jatkaessamme turvallisesti omaa matkaamme.
Päivä oli suht pilvinen mikä oli vain hyvä, sillä olimme molemmat palaneet edellisenä päivänä kevyesti vasemmasta (auringonpuoleisesta) käsivarrestamme ja hieman naamasta. Tulimme tietyömaan alkuun, siellä tiestä tehtiin leveämpää autoille sopivaa versiota. Tietyömaa oli suht hiljainen ja näimme työkoneita ja miehiä vain alarinteessä lähempänä jyrkän laakson pohjaa. Tien vartta kulkivat kilometrimäärät ja ohikulkeva kypäräpäinen mies varmisti, että nämä kertoivat etäisyyttä Chaviniin. Vielä kahdeksan kilometriä. Matka kului kuitenkin joutuisasti vaikka jalkoja alkoi sattua kova tie.
Loppumatkasta oikaisimme paikallisten perässä hyvin jyrkkää liukuhiekkausta polkua kylään. Lapsiperhe meni meistä tällä vaativalla pätkällä ohi minun kauhistuttuani Hazorin liukastelua ja hidastettua oma kulkuni matelunopeuteen. Päästyämme alas huomasimme, että maailmanperintökohteeksi valitut Chavinin rauniot ovat siinä reitillämme. Niinpä maksoimme 11/6 sisäänpääsymaksun ja saimme jätettyä rinkkamme säilöön raunioihin tutustumisen ajaksi. Tosin vaihtorahat taisi jäädä saamatta joten maksoimme oikeasti 20 solea.
Kyseessä oli siis jo ennen inka-aikaa käytössä ollut uhripaikka, jossa oli pidetty koko Andien alueelta tulleelle väelle juhlia ja uhrimenoja. Raunioilla makaili muutamia ilmeisesti ruohonleikkurin virkaa hoitavia alpakoita, joista Haz napsi kuvia minun uittaessani voipuneita jalkojani ohi virtaavan joen jäisessä vedessä. Rauniot olivat kiinnostavat ja pääsimme käymään pienessä pimeässä labyrintissä, jonne emme sentään ihan pysyvästi eksyneet. Olimme onnekkaasti paikalla sellaiseen hetkeen, että raunioita kiersi lisäksemme vain pari turistirypästä ja niin pimeä labyrintti oli hyvin yksinäinen paikka. Raunioilla näimme myös seinästä törrättävän kivipään jollaisten kopioita uloskäynnin turistipuodit kauppasivat matkamuistoina.
Raunioiden jälkeen jatkoimme suosikkipuuhaamme eli ruokapaikan etsintää ja arpomista. Kävelimme Chavinin keskustaan
jossa oli jotkut isot pirskeet menossa. Matkalla ohitimme useita ruokapaikkoja mutta tuttuun tapaan mikään ei meinannut
kelvata vaan syystä tahi toisesta etsintää piti jatkaa. Ruokapaikkaa ei löytynyt mutta löytyi ohviisi josta olisi saanut
ostettua bussilipun Huaraziin. Bussi olisi lähtenyt heti joten emme vielä ostaneet lippuja vaan kuvittelimme vielä
syövämme Chavinissa ennen busseilua. Seuraava bussi lähtisi kahden tunnin kuluttua.
Juhlapaukkeen ja meiningin keskellä peräännyimme samalle tielle jota olimme jo tulleet ja lopulta valitsimme lonely planetin vinkkien perusteella Chavin Turistico -ravintolan. Paikka ei ollut halpa mutta nälkä oli niin kova, että tyydyimme turistihinnoitteluun ja luotimme siihen, että ruoka olisi hyvää. Ruuaksi saimme Supreme Polloa ja Trucha ala parillaa. Molemmat ruuat olivat hyviä ja syämistä oli enemmän kuin tarpeeksi. Palan painikkeena nautimme Inka colaa jo vuodest 1935.
Ruuan jälkeen raahauduimme takaisin bussilippumyymälään mutta ketään ei ollut paikalla. Kurvasimme vielä kaupasta juomista
bussimatkalle ja istuimme odottelemaan lipunmyyjää. Pari tyhjää vesipulloa annoimme ohi kulkeneelle pullojen kerääjälle. Paikallinen juoppokin poikkesi samalle penkille juoruamaan jotain epämääräistä. Reissun juoppolaskurin lukema on nyt jo peräti kaksi.
Myyjää ei näkynyt mutta paikalle ilmestyi Imperialin bussi, jonka etulasissa luki houkuttelevasti Huaraz. Säntäsimme bussin
perään ja saimme rinkat ruumaan ja löysimme melkein täydestä bussista vielä istumapaikat lähes takarivistä. Bussi täyttyi
ja matka alkoi.
Matka Huaraziin kesti kolmisen tuntia. Reitti kulki Cordillera Blancan yli hienoissa maisemissa serpentiiniteitä pitkin. Ennen vuoriston ylittämistä bongattiin iso Jeesuspatsas. Matkaa oli oikaistu hieman 4500 metrin korkeuteen tehdyllä tunnelilla. Vuoriston toisella puolella saatiin ihailla lumihuippuja ja vuoristojärviä. Lisäeksotiikkaa matkaan toi kesken matkaa pidetty miesten kusitauko. Ukkelit hyppäsivät bussista ulos ja lorottivat rivissä bussin vieressä hopen kauhistellessa ikkunasta.
Pitkällisen pompottelukyydin jälkeen saavuimme Huaraziin. Yritimme löytää bussifirmaa, joka olisi kuskannut seuraavana päivänä päiväbussivuorolla Chimpoteen. Lonely Planetin tietojen perusteella moista ei löytynyt. Päädyimme lopulta Moviltoursin toimistolle josta varasimme paikat seuraavana iltana Trujilloon lähtevään bussiin. Saimme semicama-tasoiset paikat bussin toisen kerroksen eturivistä.
Raahauduimme väsyneinä rinkkojen kanssa hostelliimme. Säilytykseen jätetyt tavarat olivat tallella. Saimme eri huoneen kuin
edelliskerralla. Tällä kertaa pääsimme kolmanteen kerrokseen. Hetken lepäilyn ja peseytymisen jälkeen lähdimme vielä
Cafe Turmanyehen syömään iltapalaa. Mahat täynnä leipää ja kakkua palasimme hostelliin ja pienen tv-tölläyksen jälkeen
vaivuimme uneen.
Majoitus: La Cabaña (taas)
4-sänkyinen dormi meille kahdelle. 20 solia/nuppi. hopelle kuumaa ja Hazille jäätävää vettä.
Nukuimme hyvin levottomasti ja jossain vaiheessa aloin epäillä, että ulkoteltan ovi olisi auki, sillä tuuli sai telttakankaan kohisemaan hyvin kovaa. Jätkytyin avatessani sisäteltan oven ja kurkatessani ulos. Kiila oli ilmeisesti irti sillä koko puoleiseni absidi hulmusi tuulessa. Lisäjärkytystä toi se, että rinkkaani ei näkynyt missään. Informoin Hazoria tästä pienestä kuriositeetistä. Tiirasin lampulla alas pientä rinnettä joka johti viiden metrin päässä virtaavan puron rantaan. Ei rinkkaa.
Pistimme vaatetta päälle ja lähdimme etsimään rinkkaa. Se kun oli suht tyhjä ja ehkä voimakas tuuli oli puhaltanut sen rinnettä alas. Tähdet paistoivat ja tuuli ulvoi. Rinkkaa ei edelleenkään löytynyt ja Hazor kävi tsekkaamassa puroa eteenpäin kunnes se kapeni niin paljon, että rinkka olisi jumittunut uomaan. Ei rinkkaa!!!
Palasimme telttaan ja päädyimme siihen tulokseen, että rinkka oli varastettu. Tästä olikin oppaassa varoiteltu. Siirsimme kaikki absideissa olevat tavarat sisätelttaan ja koitimme jatkaa unia. Kävin läpi roinia mitä rinkan mukana oli mennyt ja Hazor avuliaasti sai minut muistamaan, että myös passini olisi päätynyt mahdollisesti autuaammille metsästysmaille. Lisämenetyksiä olivat kamera, uimakamppeet, ajokortti, suuri osa ruoistamme, jotain vaatteita, Peru-opaskirjamme ja muuta pientä sälää. Auts.
Koitimme nukkua ennen aamunsarastusta, jolloin vielä ajattelimme käydä etsimässä lähiseudulta. Aamunvalon lisäännytty hieman Hazor lähti puskaan ja löysi rinkkani alarinteeltä viiden metrin päästä teltasta. Whattaa?!?! Kävin rinkkaa läpi ja tavarat vaikuttivat olevan tallella, joskin osittain kummallisesti sijoitettuina. Ensimmäinen kommentti rakkaalta matkakumppaniltani oli, että rinkka olisi ollut siinä koko yön. Inventaarion jälkeen puutteiksi jäivät suklaakeksipaketti ja pieni lukko avaimineen. Lisäksi rinkan tuuleen lähtemistä vastaan puhui se, että siinä oli lopulta suht paljon painoa. Lisäksi irrallaan lepattanutta absidia pidellyt kiila ei ollut irronnut vaan tukevasti maassa niin, että absidin vetäminen takaisin kiilaan kiinni oli hyvin hankalaa.
Olimme iloisia rinkan palautumisesta ja pakkasimme vikkelästi kamamme ja kokkasimme rinkan mukana palautuneeksi aamupalaksi paikallista puurontapaista muonaa. Se oli PA-HAA. Muona jäi laakson pohjalle käyden oikein hyvin suklaavärinsä ansiosta liukumiinasta. Hyvästelimme yöpaikan ristiriitaisin tuntein ja lähdimme varttia yli seitsemän tallaamaan kohti Chavinin kylää, joka olisi retkemme loppukohde.
Saavuimme suht pian kyläistetylle alueelle ja vastaamme kiirehti kourallinen lapsia, jotka pyysivät meiltä regaloa eli lahjaa. Marssimme ohi mitään kuulematta. Pian tie aloitti kyläserpentiinin ja ihmettelimme kirkkaisiin asuihin pukeutuneita kyläläisiä, jotka seisoivat rinteessä. Huomasimme pian, että siellä kolme miestä yritti vetää juntturoivaa härkää liikkeelle. Pian meidän ohitsemme juoksi kaksi pienempää lehmää jotka päästettiin härän viereen. Härkä alkoi pian teutaroida ja kun miehet lopulta saivat sen liikkeelle näimme parhaaksi jatkaa vikkelästi matkaa, sillä eläintä lähdettiin tuomaan meidän reittimme suuntaan. Tulimme pian risteykseen ja lähdimme vasemmalle alaspäin. Härkä juoksi peräämme miehet kannoillaan ja nousimme tien sivuun penkereelle turvaan. Härkä oli kuitenkin kiinni ja miehet pakottivat sen yläpolulle meidän jatkaessamme turvallisesti omaa matkaamme.
Päivä oli suht pilvinen mikä oli vain hyvä, sillä olimme molemmat palaneet edellisenä päivänä kevyesti vasemmasta (auringonpuoleisesta) käsivarrestamme ja hieman naamasta. Tulimme tietyömaan alkuun, siellä tiestä tehtiin leveämpää autoille sopivaa versiota. Tietyömaa oli suht hiljainen ja näimme työkoneita ja miehiä vain alarinteessä lähempänä jyrkän laakson pohjaa. Tien vartta kulkivat kilometrimäärät ja ohikulkeva kypäräpäinen mies varmisti, että nämä kertoivat etäisyyttä Chaviniin. Vielä kahdeksan kilometriä. Matka kului kuitenkin joutuisasti vaikka jalkoja alkoi sattua kova tie.
Loppumatkasta oikaisimme paikallisten perässä hyvin jyrkkää liukuhiekkausta polkua kylään. Lapsiperhe meni meistä tällä vaativalla pätkällä ohi minun kauhistuttuani Hazorin liukastelua ja hidastettua oma kulkuni matelunopeuteen. Päästyämme alas huomasimme, että maailmanperintökohteeksi valitut Chavinin rauniot ovat siinä reitillämme. Niinpä maksoimme 11/6 sisäänpääsymaksun ja saimme jätettyä rinkkamme säilöön raunioihin tutustumisen ajaksi. Tosin vaihtorahat taisi jäädä saamatta joten maksoimme oikeasti 20 solea.
Kyseessä oli siis jo ennen inka-aikaa käytössä ollut uhripaikka, jossa oli pidetty koko Andien alueelta tulleelle väelle juhlia ja uhrimenoja. Raunioilla makaili muutamia ilmeisesti ruohonleikkurin virkaa hoitavia alpakoita, joista Haz napsi kuvia minun uittaessani voipuneita jalkojani ohi virtaavan joen jäisessä vedessä. Rauniot olivat kiinnostavat ja pääsimme käymään pienessä pimeässä labyrintissä, jonne emme sentään ihan pysyvästi eksyneet. Olimme onnekkaasti paikalla sellaiseen hetkeen, että raunioita kiersi lisäksemme vain pari turistirypästä ja niin pimeä labyrintti oli hyvin yksinäinen paikka. Raunioilla näimme myös seinästä törrättävän kivipään jollaisten kopioita uloskäynnin turistipuodit kauppasivat matkamuistoina.
Raunioiden jälkeen jatkoimme suosikkipuuhaamme eli ruokapaikan etsintää ja arpomista. Kävelimme Chavinin keskustaan
jossa oli jotkut isot pirskeet menossa. Matkalla ohitimme useita ruokapaikkoja mutta tuttuun tapaan mikään ei meinannut
kelvata vaan syystä tahi toisesta etsintää piti jatkaa. Ruokapaikkaa ei löytynyt mutta löytyi ohviisi josta olisi saanut
ostettua bussilipun Huaraziin. Bussi olisi lähtenyt heti joten emme vielä ostaneet lippuja vaan kuvittelimme vielä
syövämme Chavinissa ennen busseilua. Seuraava bussi lähtisi kahden tunnin kuluttua.
Juhlapaukkeen ja meiningin keskellä peräännyimme samalle tielle jota olimme jo tulleet ja lopulta valitsimme lonely planetin vinkkien perusteella Chavin Turistico -ravintolan. Paikka ei ollut halpa mutta nälkä oli niin kova, että tyydyimme turistihinnoitteluun ja luotimme siihen, että ruoka olisi hyvää. Ruuaksi saimme Supreme Polloa ja Trucha ala parillaa. Molemmat ruuat olivat hyviä ja syämistä oli enemmän kuin tarpeeksi. Palan painikkeena nautimme Inka colaa jo vuodest 1935.
Ruuan jälkeen raahauduimme takaisin bussilippumyymälään mutta ketään ei ollut paikalla. Kurvasimme vielä kaupasta juomista
bussimatkalle ja istuimme odottelemaan lipunmyyjää. Pari tyhjää vesipulloa annoimme ohi kulkeneelle pullojen kerääjälle. Paikallinen juoppokin poikkesi samalle penkille juoruamaan jotain epämääräistä. Reissun juoppolaskurin lukema on nyt jo peräti kaksi.
Myyjää ei näkynyt mutta paikalle ilmestyi Imperialin bussi, jonka etulasissa luki houkuttelevasti Huaraz. Säntäsimme bussin
perään ja saimme rinkat ruumaan ja löysimme melkein täydestä bussista vielä istumapaikat lähes takarivistä. Bussi täyttyi
ja matka alkoi.
Matka Huaraziin kesti kolmisen tuntia. Reitti kulki Cordillera Blancan yli hienoissa maisemissa serpentiiniteitä pitkin. Ennen vuoriston ylittämistä bongattiin iso Jeesuspatsas. Matkaa oli oikaistu hieman 4500 metrin korkeuteen tehdyllä tunnelilla. Vuoriston toisella puolella saatiin ihailla lumihuippuja ja vuoristojärviä. Lisäeksotiikkaa matkaan toi kesken matkaa pidetty miesten kusitauko. Ukkelit hyppäsivät bussista ulos ja lorottivat rivissä bussin vieressä hopen kauhistellessa ikkunasta.
Pitkällisen pompottelukyydin jälkeen saavuimme Huaraziin. Yritimme löytää bussifirmaa, joka olisi kuskannut seuraavana päivänä päiväbussivuorolla Chimpoteen. Lonely Planetin tietojen perusteella moista ei löytynyt. Päädyimme lopulta Moviltoursin toimistolle josta varasimme paikat seuraavana iltana Trujilloon lähtevään bussiin. Saimme semicama-tasoiset paikat bussin toisen kerroksen eturivistä.
Raahauduimme väsyneinä rinkkojen kanssa hostelliimme. Säilytykseen jätetyt tavarat olivat tallella. Saimme eri huoneen kuin
edelliskerralla. Tällä kertaa pääsimme kolmanteen kerrokseen. Hetken lepäilyn ja peseytymisen jälkeen lähdimme vielä
Cafe Turmanyehen syömään iltapalaa. Mahat täynnä leipää ja kakkua palasimme hostelliin ja pienen tv-tölläyksen jälkeen
vaivuimme uneen.
Majoitus: La Cabaña (taas)
4-sänkyinen dormi meille kahdelle. 20 solia/nuppi. hopelle kuumaa ja Hazille jäätävää vettä.
perjantai 23. heinäkuuta 2010
Solan ylitys
Torstai 15.7.
Heräsimme kellon soidessa 5.30, mutta pimeys ei kannustanut nousemaan. Puoli seitsemän aikaan lopulta kurkistimme valkenevaa aamua ja totesimme teltan olevan täysin valkokuorrutteessa. Tähtikirkas yö taisi olla kylmä. Tyhjensimme teltan ja ravistelimme päälliteltasta pahimmat kuurat pois ja levittelimme sen auringon kuivatettavaksi. Kokkasimme aamupuuroa auringon hiljalleen kivutessa ylemmäs ja valaistessa lehmien ja hevosten laiduntamaa laaksoa. Kaverialpakkamme nousi heinäpuskien suojasta yöpaikastaan ja jatkoi laiduntamista. Lähikukkulalla olevat majat höyrysivät kuin parhaatkin soppatykit pakkasella.
Pääsimme jatkamaan matkaa kahdeksan jälkeen pakattuamme jo suht kuivahtaneen teltan. Reitti hävisi nopeasti ja sumplimme kartan avulla märän laakson läpi kenkien napsiessa vettä sieltä täältä. Pienistä kartallisista epätarkkuuksista ja luentokämmeistä riippumatta löysimme reitille oikeaan solaan ja lopulta oikealle paanalle. Nousua riitti, sillä päivän ohjlemassa oli ylittää 4700 metrin korkeudessa vuorten välistä kulkeva Punta Yanashallash -sola.
Vastaan tuli aasinajaja viiden aasin kanssa. Hän esitteli meille lisenssiään, jonka vanhenemispäivä oli viime vuonna. Mutta mitä pienistä. Jäimme aasinajajan kohtaamisen jälkeen pienelle ylängölle puron rantaan kokkaamaan lounasta. Eka keitto paloi pohjaan ja maistui tosi pahalle. Onneksi meillä oli vararuokaa, joten teimme toisen keiton. Sitä keitellessämme paikalle tuli ketsuainkkarinainen, joka pyysi meiltä karkkia ja istui toiselle puroa. Sekoittelin keittoa, jotan Hazor kaivoi karkkipussimme esiin ja heitti sen naiselle, joka pisti sen plakkariin kokonaisuudessaan. Whaat, menetimme karkkimme!
Pian paikalle tuli toinen nainen ja useampi koira. Siinä he istuivat katsomassa kokkaustamme. Toinenkin nainen pyysi karkkia ja sitten he selittivät, että olivat täällä odottamassa, että heidän perheensä toisivat heille ruokaa, mutta ketään ei ollut kuulunut. Järkyttävää, naisparat olivat nälässä! Kävimme ruokamme läpi ja annoimme heille lähes täyden pastapussin, jonka karkkia ja keksejä pyytävät naiset ottivat vastaan. Tarjosimme heille myös ruoanjämiämme, mutta ne eivät kelvanneet. Eivät ne niin nälkäisiä tainneet ollakaan..
Lähdimme jatkamaan matkaa ja pistimme aurinkovoidetta, sillä iho jo vähän punoitti. Pitkällisen ylämäkitaipalen jälkeen saavuimme pari tuntia myöhemmin siinä kello kolmen aikaan solan korkeimpaan kohtaan. Reitin vasemmalla puolella kohosivat lumihuippuiset jylhät vuoret ja oikealla puolella vuortenrinteet olivat kuin kammalla vedetyt. Solan huipulta aukeava laakso oli komea. Huipulla myös tuuli paljon, joten laskeuduimme hieman alemmas syömään huiputusappelsiinimme sekä puolet päivän suklaakeksiannoksesta.
Laskeutuminen kävi vauhdikkaasti muinaista (ennen inkojen aikaa rakennettua) tietä myöten. Olimme hieman huolissamme siitä, että ehtisimmekö seuraavaan yöpaikkaan jäljellä olevana valoisana aikana. Laskeuduimme taukojen kera 1,5 tuntia ja siinähän lammaslauman ja lehmäväijytyksen selvitettyämme olimme viidennen reittikyltin eli toisen yöpaikan kohdalla. Laitoimme kovassa tuulessa teltan pystyyn ja kittasimme nestettä, sillä kumpikin olimme nestehukkautuneita. Kokkasimme myös iltaruoan ennen kuin kävimme unille.
Heräsimme kellon soidessa 5.30, mutta pimeys ei kannustanut nousemaan. Puoli seitsemän aikaan lopulta kurkistimme valkenevaa aamua ja totesimme teltan olevan täysin valkokuorrutteessa. Tähtikirkas yö taisi olla kylmä. Tyhjensimme teltan ja ravistelimme päälliteltasta pahimmat kuurat pois ja levittelimme sen auringon kuivatettavaksi. Kokkasimme aamupuuroa auringon hiljalleen kivutessa ylemmäs ja valaistessa lehmien ja hevosten laiduntamaa laaksoa. Kaverialpakkamme nousi heinäpuskien suojasta yöpaikastaan ja jatkoi laiduntamista. Lähikukkulalla olevat majat höyrysivät kuin parhaatkin soppatykit pakkasella.
Pääsimme jatkamaan matkaa kahdeksan jälkeen pakattuamme jo suht kuivahtaneen teltan. Reitti hävisi nopeasti ja sumplimme kartan avulla märän laakson läpi kenkien napsiessa vettä sieltä täältä. Pienistä kartallisista epätarkkuuksista ja luentokämmeistä riippumatta löysimme reitille oikeaan solaan ja lopulta oikealle paanalle. Nousua riitti, sillä päivän ohjlemassa oli ylittää 4700 metrin korkeudessa vuorten välistä kulkeva Punta Yanashallash -sola.
Vastaan tuli aasinajaja viiden aasin kanssa. Hän esitteli meille lisenssiään, jonka vanhenemispäivä oli viime vuonna. Mutta mitä pienistä. Jäimme aasinajajan kohtaamisen jälkeen pienelle ylängölle puron rantaan kokkaamaan lounasta. Eka keitto paloi pohjaan ja maistui tosi pahalle. Onneksi meillä oli vararuokaa, joten teimme toisen keiton. Sitä keitellessämme paikalle tuli ketsuainkkarinainen, joka pyysi meiltä karkkia ja istui toiselle puroa. Sekoittelin keittoa, jotan Hazor kaivoi karkkipussimme esiin ja heitti sen naiselle, joka pisti sen plakkariin kokonaisuudessaan. Whaat, menetimme karkkimme!
Pian paikalle tuli toinen nainen ja useampi koira. Siinä he istuivat katsomassa kokkaustamme. Toinenkin nainen pyysi karkkia ja sitten he selittivät, että olivat täällä odottamassa, että heidän perheensä toisivat heille ruokaa, mutta ketään ei ollut kuulunut. Järkyttävää, naisparat olivat nälässä! Kävimme ruokamme läpi ja annoimme heille lähes täyden pastapussin, jonka karkkia ja keksejä pyytävät naiset ottivat vastaan. Tarjosimme heille myös ruoanjämiämme, mutta ne eivät kelvanneet. Eivät ne niin nälkäisiä tainneet ollakaan..
Lähdimme jatkamaan matkaa ja pistimme aurinkovoidetta, sillä iho jo vähän punoitti. Pitkällisen ylämäkitaipalen jälkeen saavuimme pari tuntia myöhemmin siinä kello kolmen aikaan solan korkeimpaan kohtaan. Reitin vasemmalla puolella kohosivat lumihuippuiset jylhät vuoret ja oikealla puolella vuortenrinteet olivat kuin kammalla vedetyt. Solan huipulta aukeava laakso oli komea. Huipulla myös tuuli paljon, joten laskeuduimme hieman alemmas syömään huiputusappelsiinimme sekä puolet päivän suklaakeksiannoksesta.
Laskeutuminen kävi vauhdikkaasti muinaista (ennen inkojen aikaa rakennettua) tietä myöten. Olimme hieman huolissamme siitä, että ehtisimmekö seuraavaan yöpaikkaan jäljellä olevana valoisana aikana. Laskeuduimme taukojen kera 1,5 tuntia ja siinähän lammaslauman ja lehmäväijytyksen selvitettyämme olimme viidennen reittikyltin eli toisen yöpaikan kohdalla. Laitoimme kovassa tuulessa teltan pystyyn ja kittasimme nestettä, sillä kumpikin olimme nestehukkautuneita. Kokkasimme myös iltaruoan ennen kuin kävimme unille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)