Lauantai 3.7.
Heräsimme ennen auringonnousua 5.30 ja pakkasimme roinamme autoon. Rinkkani oli kärsinyt pienestä hoitoainekatastrofista. En ollut älynnyt pistää kierrekorkillista hoitosuihkeputelia muovipussiin ja mokoma oli levinnyt ympäriinsä. Ei kuitenkaan auttanut kun pyyhkiä pahimmat pois ja pakata tavarat takaisin rinkkaan. Lisamausteena kerrottaneen, etta vessapaperillisesti olimme hyvin lopussa ja lainasin viimeiset rullamme jaanteet Staceylle.. Skeeria.
Huristimme pimeässä suolajärvelle ja kyyti oli ihmeellisen tasaista aikaisempien päivien pomputukseen verrattuna. Pysähdyimme odottomaan auringonnousua suolan keskelle. Aamu oli vielä kylmähkö, mutta lämpeni nopeasti auringon noustua. Auringonnousu valkean suolan keskella oli ihan mielenkiintoinen kokemus.
Jatkoimme matkaa Incahuasille eli järven keskellä sijaitsevalle saarelle. Mercedeksen ja Luisin jäädessä autolle lähdimme kiertämään saarella kiertävän maisemapolun. Saari oli kaktusten valtakuntaa ja aamuauringon hiljalleen ottaessa korkeutta rinteen kaktukset loistivat kuin parhaatkin hattivatit. Näimme reitillämme 9 metrisen 900 vuotta vanhan kaktuksen sekä kolme vuotta sitten kaatuneen 1200-vuotiaan kaktuksen. Seikkailimme luolamuodostelman läpi ja bongasimme taas viscachoja. Palatessamme polulta kuskit ja muutama gringo pelasivat jalkapalloa tasaisella suolapinnalla. Nautimme Mercedeksen valmistamaan aamiaista, johon tällä kertaa kuului persikkamehua, muroja, mansikkajogurttia, persikka-mansikkakakkua ja montaa erilaista teetä. Luulen, että tämä reissu opettaa minut juomaan aamuteetä. Ihanan lämmittävää!
Pysähdyimme vielä suolajärvellä katsomaan Ojos de sal:ia eli suolan silmiä mikä tarkoitti suolakerroksen läpäiseviä reikiä, joista satanut vesi pääsisi suolan alle. Suolaa oli kuulemma 40 sentin kerros ja koitimme irroittaa rei'issä olevan veden alla kasvavia suolakristalleja. Seurauksena kädet olivat ihan hyiset ja hyvin suolaiset. Jatkoimme matkaa alueen vanhimmalle suolahotellille, joka sijaitsee järven päällä toisin kuin nykyään käytössä olevat järven reunalla sijaitsevat hotellit. Vanhin hotelli on siis nykyään museokäytössä ja toimii majoituksena vain hätätilanteissa. Hotelli suljettiin, koska se saastutti alueen ekosysteemiä viemäröinnin johtaessa suoraan järveen.
Päästäkseen käymään museossa, oli vierailijan ostettava jotain paikan kaupasta. Hazor siis lähti paikasta uusi pipo päässään ja lisäksi hankimme pari korttia. Täytyy sanoa, että tämä hotelli oli fiinimpi kuin se jossa yövyimme. Käytäviä koristivat suolaveistokset. Museolta jatkoimme Colchanin kylän liepeille, jossa ihmettelimme kuivumaan kerättyjä suolakasoja, joita lapioitiin rekkojen lavoille. Kylä saa kuulemma elantonta suolan keräämisellä, käsittelyllä ja myynnillä. Tuotteena ei ole pelkästään ruokasuola vaan myös suolakäsityöt, jollaisia pääsimme ihastelemaan pysähdyttyämme kylälle lounastauolle.
Käynnissä oli MM-kisojen Hollanti-Brasilia jalkapallo-ottelu, jota valtaosa gringoista kerääntyi kyläläisten ohella seuraamaan yhden puodin pikkutelkkarista. Yhdessä jeepissä oli kolme hollantilaista ja päivä oli heille onnistunut kun Hollanti voitti 3-1. Söimme vielä viimeisen safarilounaan, joka oli totuttuun tapaan herkullista.
Lounaan jälkeen hyppäsimme autoon ja huristimme vielä pätkän pölyistä tietä Uyuniin, jossa hyvästelimme Luisin ja Mercedeksen. Stacey ja Robbie lähtivät etsimään baño publicoa meidän kysellessämme bussikyytiä La Paziin. Lonely Planetin mukaan kallein (ja paras) vaihtoehto olisi Todo Turismo, mutta oppaan mukaan hinta myös olisi tupla, joten tarkoituksenamme oli kääntyä toisen suositellun firman eli Omarin puoleen. Omarin molemmat puljut olivat kuitenkin kiinni, joten kävimme kahdessa muussa paikassa kysymässä. Ensimmäinen vaihtoehto olisi maksanut 80 bolivianoa (10 e) ja matka kestäisi 11 tuntia ja bussissa ei olisi vessaa. Se toki pysähtyisi kolmesti vessatauoille. Ookei. Seuraava tärppäsi paremmin, bussi olisi semi-cama eli nukkuminen lienisi mahdollista. Lisäksi varustukseen kuuluisi lämmitys ja vessa ja hinta oli vain 10 bolivianoa enemmän.. Ostimme liput ja lähdimme hortoilemaan Uyuniin.
Vetelehdimme aikaisesta aamusta ja monen päivän jeeppipompinnasta väsyneinä yhdellä monista Uyunin penkeistä. Aikaa olisi kuusi tuntia ennen bussin lähtöä, joten kävimme kurkkaamassa meilit ja koitimme päivittää blogia, mikä oli hieman päänsärkyistä puuhaa ylihitaan sekoilevan netin kanssa. Päädyimme syömään huonoon ylihintaiseen ravintolaan. Etsimme siis ruokapaikkaa ja näimme hollantilaiset tuttumme safarilta tupakoimassa ravintolan ulkopuolella ja he kertoivat, että kyseisen paikan ruoka ei ollut kummoista, mutta vessa oli ok ja siellä voisi katsoa jalkapalloa (Ghana-Uruguay). Päädyimme istumaan paikkaan ja tilaamaan ruokaa, jota sitten odottelimmekin ainakin puoli tuntia. Huomasimme myös, että paikkaa suositeltiin Lonely Planetissa. Siellä voisi kuulemma syödä paikallisten keskellä. Pikainen tsekkaus paikan sen hetkiseen asiakaskuntaan kertoi kuitenkin hyvin päinvastaista: ainut paikallinen oli tarjoilija. Ruoan lopulta tultua totesimme sen hinta-laatusuhteelta hyvin huonoksi ja bongasimme samalla ensimmäiset suomalaiset reissaajat. Vinkkasimme heille, ettei tämä paikka maksaisi vaivaa..
Selvittyämme ravintolasta Uruguayn tuurivoiton jälkeen shoppasimme suklaapainotteista bussievästä ja menimme istumaan bussien lähtökadun penkille. Aurinko laski ja ilta kylmeni nopeasti. Aloin olla aivan jäässä, joten Hazor jäi penkille roininemme minun etsiessäni jostain jotain lämmintä juotavaa. Uskomatonta kyllä, yksikään kadun monista ruokakojuista tai -kioskeista ei myynyt lämmintä juotavaa. Kävin kysymässä muutamasta lupaavan näköisestä paikasta, mutta niistä saamani neuvot eivät auttaneet. Niinpä heitimme kamat selkään ja veimme ne bussifirman toimistoon säilytykseen. Kävelimme vähän matkaa toiselta puolelta kojujen reunustamaa kävelykatua pitkin ja bongasin höyryävän teepannun. Kojua pitävä mummo kutsui meidät istumaan varmistettuani lämpimän juoman saatavuuden. Kökötimme sitten piskuisessa kojussa reilut puoli tuntia kanelilla ja neilikalla maustettua mustaa teetä litkien. Hazor kommentoi, että tästä se ruokamyrkytys tulee jos jostain nähdessämme mummon pyyhkivän kuppeja pyyhkeellä ja siivotessa hieman tahmeaa pöytää. Aika kului rattoisasti kun juttelin Agilinan, eli kojun pitäjän kanssa siitä, kuinka ihminen tuhoaa maailmaa. Paikalla kävi tuona aikana pari paikallista litkimässä teetä ja bussin pakkausajan lähestyessä maksoimme 2 bolivianoa kupilta ja kiitimme.
Bussi vaikutti oikein lupaavalta, pohdimme josko bussi olisi Pullmanin vanhaa kalustoa sillä penkinsuojuksissa luki Pullman, 5 tähteä ja Feliz viaje. Kamoista sai numerolapun kuten aikaisemmin Argentiinassakin. Bussin penkkejä sai kallistettua mukavasti eikä se vaikuttanut ihan romulta vaikka vanha olikin. Palveluun kuuluivat myös huovat eikä meitä pahemmin luvatun telkkarin puute haitannut. Meille oli myös sanottu, että bussi ajaisi suoraan La Paziin pysähtyen vain kerran matkan aikana vartiksi johonkin tienposken raflaan. Bussi pysähtyi kuitenkin iloisesti useaan otteeseen ja ihmisiä tuli ja meni. Kyyti oli kaikenaikaista ränkytystä asfaltin vaikuttaessa olevan tuntematon käsite Bolivian valtateillä.
Bussimatka: Uyuni-La Paz
Firma: Santa Cruz del Norte
Hinta: 90 bolivianoa/nuppi
Lähti: 20.00
Matka-aika: 10 h
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti