Perjantai 9.7.
Lähdimme aamulla yhdeksän jälkeen hostellilta ja maksoimme koko setin mennessämme. Kävimme automaatilla ja kävelimme kohti kimppataksien ja pikkubussien lähtöpaikkaa. Ennen kuin ehdimme ihmetellä mistä kyytiä kannattaisi etsiä joku kysyi olemmeko menossa Ollantaytamboon. Sinnehän me, lähdimme hänen mukaansa ja päädyimme kahden muun tyypin ja tämän kuskin kanssa farmariautoon, joka heti suuntasi kulkunsa kohti Ollantaa. Autokyyti oli skeeri. Kuski ajoi kahdeksaakymppiä riippumatta nopeusrajoituksesta ja hiljensi vain hidastetöyssyissä. Suoralla mittari näytti 120 km/h ja kun toinen taksi yritti ohi niin kuskimme vain painoi kaasua. Lopulta alle 1,5 tunnin matkan aikana ohitsemme meni kolme autoa hyvin hasardisti. Pari mutkassa jossa ei voinut nähdä oliko vastaantulijoita. HULLUJA! Olin iloinen ettei kuskimme ollut sentään se kaikkein sekoin. Kun lopulta ajoimme Ollantaytambon kylään kuski teki ristinmerkin.
Kimppataksi jätti meidät juna-aseman nurkalle, ja menimme Peru Railin luukulle ostamaan lippuja todettuamme että Inca Rail pyytää tasaista 50 dollaria/suunta. PeruRail ei juuri halvempi ollut mutta eipä ollut muitakaan vaihtoehtoja. Ostimme reilulla 40 dollarilla menomatkan samalle iltapäivälle Vistadome-junaan. Paluun saimme sunnuntaiaamuksi halvimpaan backpacker-junaan.
Junan lähtöön oli reilusti aikaa joten lähdimme etsimään lounasta ja tutustumaan Ollantan kylään. Rinkat sai jättää Perurailin reppusäilytykseen ilmaiseksi, koska meillä oli peruraililta ostetut junaliput. Kävelimme kylän keskusaukiolle, jonka laidalta löytyi muutamia ruokapaikkoja. Menujen kyselyjen ja tutkailun jälkeen päädyimme yhteen pieneen ravintolaan lounaalle. Hinta taisi pienen tinkaamisen jälkeen tippua 12 soleen. Ravintolassa oli pieni ja söpö kissa, joka viihdytti meitä ruokailun lomassa.
Mahat tupaten täynnä vaapuimme pitkin ja poikin Ollantan inkatyylisiä kapeita katuja. Kuikuilimme vuoria ja Ollantan vieressä olevaa vanhaa inkalinnoitusta. Poikkesimme myös paikallisella torilla. Hazorin jätskihammasta alkoi kolottaa ja
päädyimme takaisin keskusaukiolle ja sieltä löytyi pienestä kaupasta jäätelöä. Ostimme samasta paikasta myös kaksi alumiinista juomapulloa, koska lonely planet varoitti, että machu picchulle ei saisi viedä vettä muovisissa kertakäyttövesipulloissa. Hope tahtoi jätskin sijaan hedelmämehua jota pysähdyimme tilaamaan juna-aseman suunnalla olevasta wifiä tarjonneesta kahvilasta. Hope nautiskeli mehua ja kirjoitti kortteja samalla kun Hazor nörttäsi.
Junalaiturille piti mennä jo puoli tuntia ennen junan lähtöaikaa. Liput ja henkilöllisyys tarkistettiin junan ovella. Vistadome-junassa ei ole hyllyjä matkatavaroille mutta oven vierestä löytyy vähän tilaa pakaaseille. Onneksi rinkkamatkaajia ei ollut juuri muita kuin me kaksi joten roinille riitti tilaa. Meillä oli kummallekkin varattuna ikkunapaikat mutta istuimme silti vierekkäin koska Hazorin viereen buukattu kiltti täti suostui vaihtamaan paikkaa. Juna lähti hitaasti matkaan. Koko reitti kulki syyvässä jokilaaksossa jonka kummallakin puolella kohosi korkeita ja jyrkkiä vuoria. Välillä näkyi lumihuippuja ja välillä vuoren seinämä oli aivan junassa kiinni. Koko ajan matka eteni alaspäin joten myös kasvillisuus ehti muuttua parin tunnin ja 40km matkan aikana enemmän ja enemmän viidakkomaisemmaksi. Vistadomejunailun hintaan kuului myös välipala, joka tällä kertaa oli vihannesalaatti ja marenkisitruunatorttu. Myös juomista oli tarjolla.
Pimeä ehti tulla juuri ennen Aguas Calientesiin saapumista. Aseman ulkopuolella odotti perinteinen majapaikka- ja tourikauppiaiden ryysis. Kävelimme näistä tuimasti ohi sekä käsityömarkkina-alueen läpi suoraan kylän keskustaa kohti. Etsiydyimme keskusaukiolle ja sen kulmalta löytyi paikka jossa myytiin lippuja Machu Picchulle. Hope sai lippunsa opiskelijahintaan ja Hazor joutui kärsimään täydet 126 solia. Liput taskuissamme lähdimme marssimaan jo kohti Machu Picchua. Suunnittelimme majoittuvamme paikallisella leirintäalueella teltassa ja leirintäalue sijaitsi vähän matkaa kylän ulkopuolella ja valmiiksi Machu Picchun suunnalla. Pilkkopimeässä otsalamppujen avittamina talsimme hiekkatietä pitkin alamäkeen ja kuuntelimme vieressä jylisevän joen ääntä. Aina välillä vastaan keikkui yksinäinen lamppu, kun joku paikallinen oli ehkäpä palaamassa töistä tai viime hetken retkeilijän Machu Picchulta.
Kilometrin talsinnan jälkeen tien vasemmasta laidasta löytyi portti, jonka päällä luki "Camping". Vähän valoakin pilkotti kauempaa. Marssimme sisään ja löysimme yksittäisen huoltorakennuksen jossa oli wc-tilat ja nurmikentällä oli myös yksi teltta asujineen. Hazor kysyi telttaväeltä, onko täällä mitään receptionia mutta kuulemma ei ollut. Olivat olleet paikalla jo puolesta päivästä eikä ketään ollut näkynyt. Pistimme sitten mekin telttamme pystyyn, kokkasimme hieman pastaa iltapalaksi ja siirryimme yöpuulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti