Lauantai 10.7.
Heräsimme aika tarkkaan 4.15 kun telttamme ulkopuolelle tuli pari tyyppiä kyselemään maksua leirintäalueella olosta. Olin aika pitkälle hereillä kun kurkku oli sen verran kipuinen, että nukkuminen ei oikein skulannut. Kaivoin 15 solia heille ja sitten aloinkin väsätä puuroa. Tietä pitkin pimeässä näkyi vaeltavan valoketju Machu Picchun suuntaan. Popsimme puurot ja lähdimme viiden aikaan otsalamppujen valossa tarpomaan samaan suuntaan. Noin satametriä käveltyämme tulimme sillalle, jossa meitä pyydettiin näyttämään lippumme. Sillan jälkeen autotie lähti vasemmalle ja me kivistä portaikkopolkua oikealle ja hieman jyrkemmin kohti kukkulaa.
Autotiellä huipulle on pituutta 8 kilometriä ja kävelyreitillä oli tietojemme mukaan kaksi. Moneen otteeseen tulimme autotielle ja sen ylitettyämme piti löytää mistä kohtaa portaikko jatkui. Missattuamme ensimmäisen tällaisen ja tallustettuamme yhden serpentiinimutkan autotietä homma alkoi toimia. Päivä sadasti hyvin pilvisenä tallauksemme aikana ja huipulle saavuimme hieman ennen kuutta, jolloin ensimmäiset hordes of touristit olivat busseillaan sinne tulleet ja asettuneet nätisti piiiitkään jonoon. Sinne vain jatkoksi ihmettelemään kauanko tässä menisi. Paikka aukesi kuudelta ja sen jälkeen jono lähti vauhdikkaasti soljumaan ja vaelsimme muun massan mukana sisään.
Eteen tuli valinta: oikea vai vasen, lähdimme vasemmalle koska se vei ylämäkeen ja halusimme päästä ennen päivän kuumuutta mahdollisimman ylös. Sattuman kaupalla päädyimme oikeaan suuntaan menemään juuri sinne minne halusimmekin eli Machu Picchu vuoren huipulle. Eteen tuli tönö jossa oli nimikirja, johon kirjaisimme nimemme, kansallisuutemme, ikämme ja kellonajan. Tyhjiksi jäivät paluuaika ja nimikirjoitus. Matka taittui alkuun vauhdikkaammin ja huippua kohti polun vielä jyrketessä yhä hitaammin. Maisemat eivät matkaa alkuun hidastaneet sillä kaikki oli pilvisumussa. Välillä vuorenhuippuja pilkahteli esiin ja aurinkokin nousi laiskasti ylemmäs.
Pääsimme vuoren laelle parin tunnin päästä pääportilta sisääntultuamme. Huipulla oli hassu seinätön maja, jossa oli vähän penkkiä sekä lippu. Maisemat olivat pilvessä, mutta siellä hengailtuamme kolmen muun kanssa tovin jos toisen alkoi pilvimassa seljeteä ja ensin pääsimme ihmettelemään jokilaaksoa ja myöhemmin myös toista laaksoa ja Machu Picchua. Vilpoista oli ennen kuin aurinko alkoi paistaa ja napsimme omenat ja vähän muuta evästä, vaikka pääsyliput kielsivät ruoan syömisen "monumentin" alueella. Kun paikalle alkoi törmätä lisää porukkaa lähdimme hiljalleen laskeutumaan ihaillen nyt pilvien seasta paljastuneita maisemia. Vuoret ovat todella jylhiä ja "dramaattisia" verrattuna Etelä-Boliviaan. Lisäksi kun olemme paljon lähempänä päiväntasaajaa, täällä kasvoi jo viidakkomaista metsää rinteillä ja laaksoissa, viidakkoveitsi olisi välttämätön jos sieltä koittaisi jonnekin edetä.
Laskeuduttuamme takaisin Machu Picchun tasalle kiersimme raunioita ja söimme tikkaria sekä koitimme ottaa laamoista/alpakoista kuvia. Raunioilla tallasi suht paljon porukkaa, monet oppaan kera, joten kuljimme suurpiirteisen ympyrän ja istuskelimme parissa paikassa lepuuttamassa nousemisesta ja laskeutumisesta uuvahtaneita jalkoja. Puoli yhden jälkeen lähdimme taas jalkapatikassa laskeutumaan takaisin kohti leirintäaluetta. Matkalla alkoi sataa, mutta polkua reunustava kasvillisuus suojasi meitä hyvin kastumasta. Totesimme teltan märäksi päästyämme perille. Minun mennessäni uittamaan jalkojani viileässä jokivedessä, joku henkilökuntaan kuuluva haki Hazorilta kuittauksen paikallaolostamme vihkoon.
Aloimme pakata kamojamme ja kuivata telttaa kun joku puutarhalla töissä oleva tyyppi istahti juttelemaan kanssani. Eli Hazor sitten paketoi roinia ja minä jutustelin niitä näitä banaanipuista ja papukaijoista. Vielä ennen kuin olimme ihan lähtövalmiita paikalle saapui toinen poppoo, jotka kyselivät meiltä alueen käytänteistä sekä Machu Picchusta. Saimme kuulla, että he olivat kävelleen Maria Theresa -kylän suunnalla olevan vesivoimalan luota, jonne olivat päässeet viiden solen hintaan. Eli kätevä kiertotie välttää kallis junailu Cuscon suunnasta..
Lähdimme käpyttämään kaikkine painavine roininemme ylämäkeen kohti Aguas Calientesiä ja noin puolen tunnin päästä saavuimme perille ja menimme Hostel Los Caminantesiin. Menossa oli juuri viimeinen vartti Saksa-Uruguay jalkapallopelistä ja tilanne oli 2-2. Siinä neuvotellessamme huoneesta Saksa teki maalin ja ilmeisesti voitti pronssia. Lähdimme etsimään nälkäisinä ruokaa turistirysä Aguas Calientesista (suurin osa kylästä tuntui olevan rakennettu turismia silmällä pitäen ja matkaoppaammekin varoitteli paikan olevan todellinen turismimekka). Saimme lounastarjouksen 20 solella, mutta jatkoimme etsimistä. Keskusaukiolla päätimme tsekata paikkojen hinnat ennen jatkamista kauemmas, josta pitäisi löytyä 15 solen hintaan lounasta. Kolmen ravintolan sisäänheittäjät alkoivat kilpailla meistä ja Hazor nauraa räkätti ja napsi kuvia minun ollessani vähän kauhuissani siitä, että minne tässä nyt voisi mennä.
Lopulta menimme ekaan paikkaan sen pohjalta, että heillä oli erillinen kasvisruokamenu. Ruoka oli ihan jees, paremmasta päästä lounassettejä mitä olemme täällä saaneet eteemme. Hinnan kanssa oli säätöä kun saimme aluksi laskun normaalilla hinnalla. Lisäksi verot eivät sisältyneet hintaan.. Whippee. Saatuamme masut täyteen päädyimme kauppahalliin ostamaan erilaisia hedelmiä ja mangomehua. Sitten hostelliin kuumaan(!) suihkuun ja selvittelemään jatkosuunnitelmia eli siis minne täältä suuntaisimme. Junaliput ovat toki Ollantaytamboon ja sieltä bussilla tai kimppataksilla Cuscoon, mutta entä sitten?
Majoitus: Hostal Los Caminantes
15 solia/nuppi/yö
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti