Jeeppiajelua vuorilla

tiistai 29.6.

Huuh, eilen illalla saimme siinä yhdeksän pintaan kuulla, että jeeppisafarifirma oli saanut huomiselle pari tyyppiä lisää ja meillä olisikin mahdollisuus startata jo seuraavana aamuna. No mikäs siinä, toki leppoisa päivä Tupizassa olisi ollut ihan tervetullut, mutta kun kerran lähtö oli mahdollista niin päätimme ottaa tilaisuudesta vaarin. Niinpä heräsimme puoli kahdeksalta pakkaamaan roinia ja aamupalailemaan kekseillä ja alfajorilla. Puoli ysiltä olimme roininemme matkanjärjestäjän toimiston edessä parin korttelinmitan päässä hostellilta. Seurueeseemme kuului etelä-afrikkalainen Stacey ja australialainen Robbie eli englannilla pärjäisimme. Jeeppikuskina toimi Luis ja ruokapuolesta vastaamaan mukaan lähti Mercedes. Opastus oli espanjaksi, mutta tämä toimi ihan hyvin, sillä Stacey käänsi Robbielle ja minä Hazorille.

Pääsimme teen juomisen jälkeen liikenteeseen Staceyn ja Robbien selvittyä viiniostoksilta. Startti tapahtui yhdeksän maissa ja aluksi ajelimme Palalan solan läpi ja ihmettelimme varsin kummaisia eroosion aikaansaamia muodostelmia. Jeepissä oli hyvin tilaa neljälle, maksoimme siis hupista 1200 bolivianoa (136 e) mikä sisältää 3,5 päivän jeeppisafarin täysihoidolla ja opastuksella. Matkaamme siis Tupizasta Uyuniin eli myös matkamme edistyy kohti pohjoista.

Pysähdyimme ensimmäisen kerran näköalapaikalla El sillar-nimisessä paikassa. Nimi tulee kuulemma siitä, että paikan muoto on kuin hevosen satula, jonka päällä siis pällistelimme kummastusta. Poistuessamme lämpöisestä autosta meitä kohtasi navakka tuuli ja tekikin heti mieli vetää lisää vaatetta päälle. Matka jatkui kuitenkin pian ylämäkeen ja nousimmekin vähintään kilometrin lähtöpisteestä. Tienristeyksiä tuli harvakseltaan ja tienviitoista ei useimmiten näkynyt vilaustakaan. Saimme kuulla, että tieverkko yhdistää monia pieniä kyliä ja kaivoksia toisiinsa. Koko päivänä vastaantulijoita olivat ainoastaan yksi hyvin mustaa savua pörryttelevä rekka sekä pieni aasikaravaani ja näimme myös muutaman kävelijän. Lisäksi paaaaljon laamoja, aaseja, vikunjoita ja lampaita.

Pysähdyimme tienposkeen ja Luis ja Mercedes hyppäsivät ulos autosta ja kiertelivät sitä. Ensin tuli mieleen rengasrikko, mutta pompattuamme autosta ihmettelemään saimme kuulla, että jäähdytysjärjestelmä on hieman hajalla ja moottori ylikuumentunut. Hazor päätyi pitelemään konepellissä kiinni olevasta narusta, jotta tuuli ei olisi paiskannut mokomaa suoraa tuulilasia vasten. Pian toinen jeeppi saapui samaa tietä ja pysähtyi auttamaan meitä. Heidän kuskinsa virittelikin jeeppiämme ja monen vesilitran jälkeen pääsimme puolipakastuneina jatkamaan matkaa. Pysähdyimme pian Aguapampan kylässä, jossa oli jopa yksi talo. Mercedes ja Luis alkoivat täyttää vesipulloja ja lisätä jäähdytysvettä meidän kuvatessamme lähellä laiduntavia laamoja.

Yhden paikkeilla pysähdyimme hylätyn pienen kaivoskaupungin raunioiden suojaan lounasta varten. Paikalla oli vielä 25 vuotta sitten asunut savitiilitaloissa kaivostyöläisiä ja volframikaivos erottui selvästi läheisen vuoren rinteestä. Ihmettelimme lähimaastoa viiltävässä tuulessa todeten, etten iso osa kasvillisuudesta oli aika jäässä kuten läheinen puropahanenkin. Mercedes taikoi meille ruoaksi juustokastiketta riisillä ja lihansyöjäpoppoolle kananpalakastiketta. Lisukkeena oli salaattia, leipää, majoneesia, sinappia ja ketsuppi ja juomaksi vettä tai kokista. Ruokahetkeämme piristi raunioiden kivenkolosta toiseen vilistävä pieni harmaa hiiri. Otus vaikutti aika kesyltä eikä pahemmin meitä säikkynyt, melkein syöksyi suoraa lautaselleni ja vilisteli jalkojen alta. Hetken päästä Hazor taipui hiiren suklaasilmien edessä ja pikkuinen sai juustoa ja riisiä vilistelynsä palkaksi.

Seuraava pysähdys olikin jo hetken jos toisen päästä. Tiellä oli pari henkilöä moottoripyörän kera ja pysähdyimme heidän lähelleen. Mercedes kertoi, että olemme Paso del Diablo -nimisessä paikassa, johon tuuli kerää hiekkaa dyyneiksi. Varsinaisesti paikka sijaitsi tien menosuuntamme vasemmalla puolella olevan kukkulan päällä joten haikkasimme vajaan 10 metrin nousun vielä aiempaa vahvemmassa tuulessa ylämäkeen. Korkea ilmanala tuntui ja nousu meni henkeä haukkoessa. Tuulen takia siis emme ajaneet suoraan huipulle, sillä se olisi tällä kelillä ollut vaarallista. Ylhäällä meitä odotti minun marsilaisena pitämäni maisema: vihreää ja punaista sekä tuulessa lentävää punertavaa hiekkaa. Whii, jännää! Napsimme fotoja ja heittelimme hiekkaa ilmaan. Luis oli jo tulossa hakemaan meitä kun lopulta käännyimme palaamaan autolle. Olimme hieman huipun toisella puolella ja sen päälle taas noustessa tuuli oli voimistunut entisestään ja sitä vastaan sai tosissaan kävellä.

Matka jatkui pitemmän etapin muodossa ja tunnelma rupesi olemaan nuokkuva saapuessamme pieneen savitiilitalokylään. Saimme kuulla, että siellä on pieni museo, johon on vapaaehtoista tutustua ja pääsymaksukin on vapaaehtoinen. Menimme toki tsekkaamaan paikan ja saimme nähdä täytetyn nandun, nandun munan, pari täytettyä kettua ja dinosauruksen luita, erinäisen kokoelman bolivialaisia vanhoja rahoja, nuolenkärkiä, malmikiviä, laamankelloja ja astioita. Tämä kaikki oli aseteltu yhden huoneen toiselle seinustalle ja paikallinen setä kertoi espanjaksi koko kokoelmasta. Kontribuoimme museolle 15 bolivianoa ja kapusimme takaisin autoon taas yhtä kokemusta rikkaampina.

Huristelimme museokylältä yöpymispaikkaamme pysähtyen kahdesti taas kerran kiitos auton jäähdytysjärjestelmälle. Pääsimme ennen auringonlaskua kylään ja purimme roinat auton katolta ja kannoimme ne savitiilisiin peltikattoisiin rakennuksiin. Yöpymistilamme oli oikein soma viisine sänkyineen, sanomalehtivuorattuine seinineen ja värikkäine päiväpeittoineen. Mercedes laittoi meille teetä ja keksejä persikkahillolla tarjolle ja istuimmekin napsimaan niitä nälkäisinä. Samassa paikassa oli pysähdyksissä toinen saman firman, El grano de oron, auto ja jaoimme ruokahuoneen sen kolmihenkisen hollantilaisseurueen kanssa. Onnistuin "lukitsemaan" itseni vessaan joka sijaitsi pienen pihan toisella puolella. Ulkona tuuli edelleen vimmatusti ja hakatessani peltiovea ei kukaan tietenkään sitä kuullut. Tökötin vessassa kynttilänvalossa pohtien kuinka kummaisiin paikkoihin sitä päätyy. Lopulta hakattuani ovea sisäpuolelta lähemmäs kymmenen minuuttia vaihtelevalla aktiivisuudella Luis tuli päästämään minut ulos. Tässä vaiheessa minulle selvisi, että ovi avautuukin sisäänpäin eikä siis ollut lukossa. Go go!!

Popsimme Mercedesin valmistamaa kasviskeittoa alkuruoaksi ja jatkoimme kasvispitsoilla Robbien ja Staceyn syödessä pihvejä perunamuussilla (olimme ilmoittautuneet molemmat kasvissyöjiksi). Jälkkäriksi oli säilykepersikoita, namia :). Ruoan jälkeen saimme kuulla, että huomenna on luvassa pitkä päivä ja herätys on jo viideltä. Kuuden maissa meidän :pitäisi jo olla liikkeellä. Kävimme vielä ihastelemassa upeaa tähtitaivasta ja taivaalla hohtavaa linnunrataa ennen :makuupusseihin pakkautumista.