Puerto Lopez

maanantai 19.7.

Yöllä neljän maissa saavuimme Ecuadorin rajalle Tumbesin kaupungin kohdalla. Rakas Lonarimme mainitsi, että tätä pidetään epävirallisesti Etelä-Amerikan vaarallisimpana rajanylityspaikkana. Hazor oli onneksi tutustunut tapaukseen niin opaskirjan kuin netin avulla ja karjui minulle kun unenpöppöröisenä tulin bussista ulos keskelle viiden jobbarin laumaa, jotka tiukkaan sävyyn ilmoittivat "Inmigraciones, pasaporte!" Olin iloisesti kaivamassa passiani esiin ennen kuin älysin valua Hazorin vanavedessä kohti virallista Perun puolen lähtöleimapuljua.

Bussimme oli ehkä puolillaan eikä rajalla näin keskellä yötä ollut suurempaa ruuhkaa, joten saimme leimat vauhdikkaasti ja lastauduimme takaisin bussiin. Seuraava etappi oli useamman kilometrin ja sillanylityksen päässä. Olimme siis Ecuadorin puolella valuessamme tällä kertaa vauhdikkaasti muiden perässä saamaan Ecuadoriin saapumisleimoja passiimme. Jonoa riitti ja aluksi se mateli. Tästä paikasta vaaralliset huijaamista yrittävät jobbarit puuttuivat, mutta suurimpana uhkatekijänä meitä piti silmällä varsin komea hanhi, joka norkoili jonon tienoilla. Hazor vietti haikeita hetkiä todetessaan hanhen muistuttavan Hectoria. Leimapulju avasi toisen luukun ja jononkulku nopeutui. Palasimme taas bussiin ja pysähdyimme poliisin kohdalla seuraavan kerran. Tässä vaiheessa bussista oli jo suljettu valot ja ihmiset olivat alkaneet taas noin yön kunniaksi torkkua.

Meidät oli valittu pistotarkastukseen, joten lähes kaikki valuivat bussista ulos näyttämään matkustusdokumenttejään viranomaisasuisille tarkastajille. Yksi tarkasti myös bussiin jääneet. Tässä vaiheessa sää oli kokenut dramaattisen muutoksen sillä huomasimme seisovamme tihkusateessa. Onneksi paikalla oli kuitenkin jonkinmoinen katos, jossa odottelimme kunnes pian saimme luvan palata bussiin. Kulkupeli seisoi kuitenkin vielä jonkin aikaa tarkastajien käydessä matkatavaraosastoa läpi.

Bussi jatkoi pian syvemmälle päiväntasaajavaltion syövereihin ja torkuimme minkä pystyimme. Keskellä banaaniviljelmiä meidät pysäytettiin vielä kertaalleen ja viranomaispukuiset tarkastajat kävivät bussin sisällä katsomassa kaikkien matkustusasiakirjat läpi. Rajan kohdalla olisi ehkä ollut helppoa olla menemättä hakemaan leimoja, mutta se olisi kostautunut jo pariin otteeseen.

Saavuimme puolen kymmenen aikaan aamulla Quyaquiliin eli Ecuadorin suurimpaan kaupunkiin. Uusi bussiterminaali toi mieleen lähinnä lentokentän ja busseja oli varmasti muutama sata. Saimme liput 11.15 lähtevään Puerto Lopezin bussiin nostettuamme ensin automaatista dollareita, jotka olisivat viimeisin matkustusvaluuttamme. Terminaalilla ei voinut vaihtaa soleja, joten emme päässeet niistä vielä eroon. Ehdimme juuri popsia lounaaksi hidasta pikaruokaa Comida Tipica -nimisestä puljusta ja sitten meidän pitikin jo juosta kolmanteen kerrokseen etsimään oikeaa bussilaituria. Kakkoskerroksesta lähtivät intercantonales-bussit ja kolmannesta interprovinciales ja internationales.. tiedä nyt sitten tuosta mihin kategoriaan meidän kyytimme osuisi. Onneksi laiturinumerointi oli yksiselitteinen.

Ostimme vielä vesipullon ennen lastautumistamme isotelkkarisimpaan bussiin. Se oli jo ylipuolillaan paikallisia, jotka seurasivat tappeluleffaa, jollaista ei takuulla olisi Suomessa saanut esittää bussissa ollessa useita pikkulapsia. Leffa oli yhtä tappelua ja verta ja mätkimistä. Yyh.
Bussia lastattiin täpötäyteen lipunmyyjän huudellessa ovesta kohdepaikkakuntaa. Käytävällekin saatiin ihmisiä seisomaan, mutta silti lisäkyyditettävien huutelu jatkui. Lisäksi aina bussin pysähtyessä sisään ramppasi milloin mitäkin kauppaavia myyntimiehiä: matkalukemista, omenoita, viinirypäleitä, kanaa riisillä, snackseja jne.

Jipijapassa suurin osa matkustajista jäi pois, mutta tilalle tuli myös iso lössi. Hazoria alkoi jututtamaan oppaaksi esittäytynyt tyyppi, joka tarjosi meille apua majoituksen haussa. Sovimmekin, että hän soittaisi ja varaisi meille paikat bungalowmajoituksesta. Lisäksi hän kauppasi meille päiväretkeä Isla de la Platalle ja katsomaan valaita. Jäimme bussista hänen kanssaan pois ja kävelimme - tai oikeastaan liukastelimme, sillä tiet olivat mudan peitossa - majoitukselle, joka kuitenkin oli täynnä. Tyyppi ei tästä järkyttynyt vaan kuskasi meidät toiseen bungalowpaikkaan, jossa olikin sopivasti tyhjä pulju meille. Hinta olisi reissun tyyrein, mutta kun täällä kerran vaikutti tosiaan olevan menossa turistikausi niin otimme sen vastaan.

Opastyyppi esitteli meille kierroksen ja saimme myös kuulla, että kaikilla matkaa tarjoavilla puljuilla on kartelli pystyssä eli hintakilpailua on turha odottaa. Varasimme paikat keskiviikolle huomisen ollessa jo täynnä. Oikeastaan ihan hyvä, sillä akkujen lataus tuntikausien matkustuksen ja parin bussissa vietetyn yön jälkeen olisi ihan paikallaan.

Lähdimme etsimään kaupungilta ruokaa ja pankkiautomaattia, jotta saisimme maksettua saarikierroksen ja siihen liittyvän kansallispuiston pääsymaksun. Pankkiautomaatti löytyi ja saimme rahaa. Ihanaa, meidän ei tarvitsisi lähteä huomenissa lähikyliin moisen perässä tai koittaa vaihtaa euroja dollareiksi pankkitiskillä. Kiersimme rantakadun turistiravintolat ja päädyimme yhteen niistä testaamaan lähinnä merenelävistä koostuvaa listaa. Hazor tilasi paikallisen cevichen eli valittuja mereneläviä marinoituna limemehussa punatomaatin jne. salaatin kanssa tarjoiltuna. Minulle tuli spagettia ilmeisesti kalmari-katkarapu-tomaattikastikkeella. Tilasimme myös kookosmaitojuoman ja moramehua. Hyvää. Mielenkiintoista tosin oli, että saapuessamme paikkaan sen omistaja popsi juuri ohi kulkevasta kaupustelukojusta ostamaansa ruokaa ja juomamme tuotiin kadun vastakkaisella puolella olevasta mehubaarista. Mutta ei se ole niin tarkkaa.

Etsimme vielä illan lähetessä adapterin ja kävin tsekkaamassa meriveden lämpötilan. Yli puoli vuotta uimatta! Matkalla takaisin bungalowiimme kävimme päivittämässä blogin ja tsekkaamassa sääennusteen tuleville päiville: 25/20 maksimi ja minimilämpötilat sekä 30 prosentin todennäköisyys tihkuiluun. Mikäs siinä.

Bungalowin suihkusta tuli kuin tulikin lämmintä vettä!

tiistai 20.7.

Aamulla olimme unisia emmekä jaksaneet nousta seitsemältä herätyskellon soidessa, mutta roudaannuimme lopulta ylös kyllästyneinä kukkojen aamuiseen konserttiin. Usean kukon kuoro aloitti hyvissä ajoin jo ennen auringonnousua varsin pontevalla äänenavauksella ja työskenteli varmasti kohti huipennusta puoli kasin paikkeilla. Lähdimme leipomoon ostamaan eväspullaa ja selvittämään mistä lähtisi bussi kohti pohjoista, jonka suunnassa sijaitsevaan kansallispuistoon halusimme. Ostimme neljä pullaa ja pullon vettä ja hyppäsimme vanhaan tuttuumme eli Jipijapaan suuntaavaan bussiin. Matka kansallispuiston portille maksoi huimat neljännes dollaria henkilöltä.

Bussissa oli gringoja useampaankin lähtöön ja ajattelimme jo pääsevämme käpyttelemään puistoon varsinaisessa väenpaljoudessa, mutta huolemme osoittautui turhaksi, sillä kukaan muu ei jäänyt kanssamme Machalillan kansallispuiston portille. Käpyttelimme ostamaan 20 dollarin arvoiset pääsyliput (ne sisälsivät pääsyn niin Isla de la Platalle kuin puiston mantereen puoleiseen osaan, jonne nyt olimme suunnanneet). Lähdimme kävelemään puistonvartijan ohjeiden mukaan tunnin kävelyn vaativaa polkua puolen tunnin autotien sijasta. Kumpikin siis johti Los Frailes -uimarannalle.

Polku kulki kuivassa trooppisessa metsässä, joka vaikutti hyvin aavemaiselta tähän vuodenaikaan. Puut olivat pääosin lähes täysin lehdettömiä ja vain siellä täällä kiemurtavissa kaktuksissa oli vihreää väriä. Polulla vilisti paljon noin kymmenen sentin mittaisia liskoja ja ilma oli painostavan kostea ja liikkumaton.

Ensimmäinen stoppi oli pelikaanien sun muiden lintujen seuraamista korkealta rantatörmältä. Linnut istuksivat edempänä törmällä ja lentelivät niin yllämme kuin alapuolellakin meren päällä. Suurin osa soveltui oikein loistavasti aavemetsään suojavärityksensä puolesta. Kirjavan harmaa pelikaani laskeutui suht lähelle ja seikkailimme metsää pitkin hieman lähemmäs. Puiden keskellä oli rikkoutuneita kotiloiden kuoria, suuren linnun luita sekä jonkin maaeläimen suht isoja luita. Ilmeisesti linnut noukkivat kotiloita merestä ja popsivat niitä rantapenkereen puiden suojissa.

Matka jatkui Playita -nimiselle rannalle, jonka hiekka oli mustaa. Tällä rannalla uiminen oli kiellettyä sillä rantavedessä oli kiviä joihin voimakkaat aallot voisivat helposti iskeä uimarin. Hazor käyskenteli ylempänä rannalla minun kahletessani vedessä ja ihmetellessä kiveltä toiselle pomppivia suht isoja rapuja. Rantahiekassa oli myös koloja siellä täällä ja pienet ravut juoksentelivat hiekalla kolosta toiseen. Whii!

Kävelimme polkua edelleen lyhyen matkaa eteenpäin Playa de la Tortuguitalle, jossa aallot olivat vielä vahvempia ja hiekkaranta jyrkempi. Istuksimme syömään eväskeksejä varjoon, sillä tässä kohtaa aurinko oli päässyt vapaaksi pilviverhon takaa ja paistoi innostuneesti päällemme. Bongasimme rannalta kilpikonnan jäänteitä ja kävellessämme rantaa eteenpäin pääsimme ihmettelemään mustia punapäisiä lintuja suht läheltä.

Kipusimme reittiä eteenpäin kohti näköalatornia, joka sijaitsi hieman korkeammalla. Tornissa tuuli ihan kunnolla, mikä oli oikein tervetullutta nousun ja metsässä seisovan ilman takia. Ohi lenteli pelikaaneja ja muita merilintuja. Pian laskeuduimme kohteeseemme eli Playa de los Frailesiin, jossa olikin jo turisti jos toinen juoksentelemassa aalloissa tai palvomassa taas pilvien takana piiloilevaa aurinkoa. Polulla olimme saaneet olla rauhassa, sillä ensimmäiset turistit näimme vasta näkötornilla. Rannallakin oli hyvin tilaa ja Hazor linnoittautui romujemme kanssa istumaan soikeoisen piikkisen kalan jäänteiden viereen minun painuessani pulikoimaan aaltoilevaan rantaveteen.

Kävelimme rantaa eteenpäin pulikoinnin ja kuivattelun jälkeen ja tulimme varsinaiseen minituristirysään: löytyi jätskinmyyntiä ja aurinkohattukauppaa sekä busseja ja autoja pysäköityinä sekä tietysti tulvivat suihkut. Päädyimme palaamaan riksakuskin kyydissä Puerto Lopeziin ja tässä kohtaa totesimme ettemme edes tienneet majapaikkamme nimeä. Jäimme pesulan kulmalle ja saimme sieltä aamulla jättämämme pyykit.

Kävin suihkussa pesemässä merihiekkoja pois ja sitten starttasimme kaupungille ensin ostamaan bussiliput Quitoon huomiselle ja sitten syömään. Meillä ei ollut tuuria muiden ruokapaikkojen löytämisessä, joten valinta jäi katukojujen ja turistiraflojen välille. Valitsimme jälkimmäisen: katkarapucevicheä ja shadow fish with garlic. Syödessämme joku tyttö kävi haastattelemassa meitä merikilpikonnista. Ilmeisesti aikovat avata merikilpikonnabisnestä..

Ruoan jälkeen kävimme vielä ostamassa iltapalaa, marketista mehua ja kolmenmaun karkkeja sekä leipomosta pullaa. Terveellistä. Ostimme myös katumyyjältä omppuja ja niine hyvinemme painelimme takaisin kohti bungalowiamme.

Majoitus: Playa Sur: Cabaña y camping
parin hengen bungalow, 10 dollaria/nuppi/yö

Keskiviikko 21.7.

Aamulla heräsimme ja pakkasimme roinat minkä jälkeen vielä ehdimme hyvin käydä keskustassa kaupassa. Ostimme vajaan litran persikkajugurttia ja muromysliä aamupalaksi. Napsimme jättiannokset kumpaakin ja painuimme varttia yli yhdeksän odottamaan respaan että meidät tultaisiin hakemaan Isla de la Plata -retkelle. Hector huristeli paikalle moottoririksalla ja vei meidät toimistolla odottavan ryhmän luo. Kävelimme oppaamme Cherryn ja viiden muun osallistujan kanssa rantaan paatin lähtöpaikkaan. Odotteluun vierähti tunnin verran, ilmeisesti veneen kanssa oli jotain ongelmaa. Odotellessamme minua pisti jonkin sortin ampiainen. Auts! Upotin kohdan hydrokortisoniin ja toivoin etten olisi superallerginen. Punaiseksi se muuttui ja vähän turposi ja tietty tykkäsi sattua.

Kahlasimme lopulta puoli yhdentoista aikaan pelastusliivitettyinä ja paljasjalkaisina kyytiin. Tässä kohtaa meihin liittyi vielä viiden hengen perhe. Koko seurue koostui kahdesta oppaasta, 12 osallistujasta sekä kahdesta veneen miehistön jäsenestä. Paatti kulki siis kahdella moottorilla, missä luki Suzuki 150.. =). Heh, tiedanmoottoreistajotain.com. Pompimme aallon päältä toiselle ja aluksi meno oli aika skeeriä ja silloin tällöin vettä roiskui sisään. Vene oli siis katettu, mutta sisätilat käsittivät vain minimaallisen vessan, johon emme tehneet lähempää tuttavuutta.

Ensin oli vuorossa valaiden (Humpback whale) bongausta ja pääsimmekin ihmettelemään hyppivää ja suihkuttavaa valasta sen verran läheltä, että pelotti josko mokoma voisi kaataa paatin. Valas hyppi useampaan kertaan - ilmeisesti sitä kiinnosti keitä oikein olimme. Matka jatkui valokuvauksen ja ihmettelyn plus valastiedon jälkeen. Otukset kuulemma saapuvat Eteläiseltä jäämereltä päiväntasaajalle lisääntymään, kun poikaset eivät selviytyisi etelän kylmissä vesissä.

Matkalla näimme vielä muutaman valaan, mutta emme enää pysähtyneet lähestymään niitä. Pian lähestyimme saarta ja pysähdyimme lounastamaan rantautumispaikan tuntumaan. Meitä ilahduttivat merikilpikonnat, joita uiskenteli vedessä. Otukset popsivat toisen paatin miehistön veteen heittämiä vesimelonin jämiä. Hauskoja otuksia. Popsimme lounaaksi pari täytettyä leipää, suolaisia keksejä, limpparia sekä pari karkkia ja makeat tango-keksit.

Isla de la Plata sijaitsee noin 37 kilometrin päästä Puerto Lopezista ja kuuluu Machalillan kansallispuistoon, joka suojelee vielä säilyvää kuivaa trooppista metsää, josta pääosa on hakattua viljelymaan sun muun tieltä. Oppaamme tarjosi saaren nimelle (Hopeasaari) kolme selitystä: saari on rannoiltaan suurelta osin valkean linnunkakan peitossa ja yöllä näyttää hopeiselta, Sir Francis Draken kerrotaan haudanneen saarelle hopea-aarteen ja viimeisimpänä nykyään saari tuottaa rahaa (plata) eli elannon monille ihmisille.

Lounaan jälkeen rantauduimme ja pesimme hiekan ja meriveden jaloistamme. Jakaannuimme kahteen ryhmään, lapsiperhe meni toisen oppaan kanssa lyhyemmälle reitille ja me viiden muun kävelykykyisemmäksi luokitellun kanssa Cherryn mukana. Ensiksi nousimme rappuja ihan reilusti. Saavuimme saaren kahdeksikon muotoisesti kiertävän polun keskustaan, jossa odotimme vartin verran ennen kuin paikkaa partioiva ryhmätiedot ylöskirjannut puistonvartija antoi meille luvan jatkaa.

Ohitimme toisen ryhmän odoteltuamme ensin hetken heidän etenemistään (hyvin hidasta) ja pääsimme bongailemaan muutamaa sinijalkasuulaa. Ne olivat aika veikeitä otuksia. Ressuparat olivat vain Cherryn mukaan jo käytännössä kuolleet saarelta sukupuuttoon, sillä kaikki poikaset tuntuivat joutuvan niiden vihollisten suihin. Saarella oli kuulemma kissoja ja rottia, jotka tykkäsivät napustella suulan poikasia. Suulat pesivät suoraan maassa jolloin niiden poikaset ja munat ovat helppoa saalista pedoille.

Seuraavaksi ihmettelimme frigattilintuja, joilla joidenkin urosten rintapussi oli pullistunut naaraiden vokottelun merkiksi. Nämä linnut myös pitivät jännää ääntä. Frigattilintuja piisasi puutolkulla ja havainnoimme niitä useasta kohtaa polulla. Ne menestyivät hyvin riippumatta siitä etteivät voineet sukeltaa kalaa koska niiden höyhenpuku ei ole vedenpitävä. Ilkiöt nappaavat saaliita toisilta linnuilta. Lisäksi ne myös pesivät puissa, joten valkeina kuoriutuvat poikaset ja munat ovat paremmin turvassa pedoilta.

Kierroksellamme bongasimme vielä punajalkaisia suulia sekä tropical-lintuja, joiden pyrstöt olivat varsin hauskoja. Muuten linnut muistuttivat lähinnä tiiroja ja ne kaartelivat taidokkaasti jyrkkien kallioseinämien läheisyydessä. Bongasimme myös jonkin sortin rotan, pikkulintuja, punapäisiä mustia petolintuja sekä käärmeen.

Palasimme puoli saarta kuljettuamme takaisin laivarantaan, jossa oli jäljellä ainoastaan yksi paatti omamme lisäksi. Sekin oli juuri lähdössä. Toinen ryhmämme oli jo saapunut perille ja lähdimmekin vessataukoilun jälkeen taas paatilla liikkeelle. Söimme välipalaksi tuoretta ananasta ja vesimelonia, jotka oli valmiiksi siivutettu. Nam.

Ohjelmassa oli vielä snorklausta halukkaille. Minä kokeilin parin muun kanssa Hazorin jäädessä lasipäisenä seurailemaan värikkäitä kaloja paatista käsin. Snorklaaminen oli hauskaa, mutta yksi kala oli aika pelottava; se avasi suuren hampaikkaan suunsa lähestyessäni sitä. Lisäksi vedessä oli jotain pieniä sähköiskuja antavia otuksia, ehkäp ameeboita, sillä korvissa kuului koko ajan pientä räiskyntää erityisesti rantaa ja matalampaa vettä lähestyessä. Lähestyessäni paattia Cherry alkoi heitellä leivänpaloja suuntaani ja olin pian kirjavan kalaparven ympäröimä. Hui.

Paluumatka sujui unisissa merkeissä. Pari valasta bongasimme kaukaa sekä tietysti laineilla keikkuvia pelikaaneja sun muita lintuja. Rantauduimme Puerto Lopezin rantaan vähän ennen kuutta illalla eli ehdimme ennen hämärää. Kävelimme takaisin majapaikkaamme, jonne olimme jättäneet tavaramme säilytykseen. Kävin suihkussa pesemässä merivedet pois ja sitten käpyttelimme kamoinemme keskustaan etsimään ruokaa. Kaupat olivat pääosin kiinni, mutta leipomosta saimme pussillisen täysjyväsämpylöitä ja ostimme myös jugurttia jota söimme aamusta jääneen myslin kanssa. Kasilta lastauduimmekin Quitoon suuntaavaan yöbussiin. Bussissa pyörähti käyntiin sama kamala leffa, jota jo aiemmin dubattuna ja ilman tekstejä olimme katsoneet. Nimeltään raina oli Law Abiding Citizen. Tällä kertaa leffa tuli enkuksi ja Hazor kesti loppuun asti minun nukahtaessani ennen loppuratkaisua.

Bussimatka: Puerto Lopez - Quito
Firma: Reina del camino
Hinta: 13 dollaria/nuppi
Lähti: 20.00
Saapui 4.20