torstai 1.7.
Heräsimme vasta puoli seitsemältä ja matkaan lähdettiin aurinkoisessa säässä amerikkalaisen (joo, syrjintää liian montaa maata kohtaan) pannukakkuaamiaisen jälkeen. Lähtö myöhästyi noin vartilla tavoitellusta puoli kahdeksasta ja aurinko oli iloisesti jo noussut. Huristelimme Laguna Coloradan rannan lähellä olevalle näköalapaikalle. Suurin osa jorpakosta oli jäässä ja värit eivät näkyneet mahdottoman hyvin. Punainen väri aiheutui siis järvessä kasvavasta levästä, jota myös flamingot tykkäsivät syödä. Muina vuodenaikoina paikalla olisi kuulemma tuhansia pinkkejä flamingoja, mutta näin talvisaikaan ne muuttavat matalammalla sijaitseville järville. Olimme siis 4200 metrin korkeudessa ja järvestä oli sulana vain rannan tuntumassa mäellä sijaitsevan näköalapaikan alapuolella sijaitsevien kuumien lähteiden läheinen alue.
Paikalla vesihöyryn kätkössä jään päällä tökötti iso lauma lokkeja, jotka nousivat huutaen ilmaan laskeutuessamme rannalle. Sulasta osasta heijastui kauniisti tulivuori ja napsimme kuvia paikasta. Kääntyessämme lähtemään huomasimme viiden flamingon kaartavan paikalle ja lähdimme takaisin kohti sulaa aluetta ihmettelemään koreita lintuja. Aamun lähdön myöhästyminen oli meille onnekas, sillä oppaidemme mukaan viime viikolla laguunilla ei ollut näkynyt vilaustakaan flamingoista. Matka jatkui muuten iloisissa merkeissä, mutta surkeasti nukkunut Hazor oli aika seisahduksissa ja koitti hieman torkkua poistuttuamme kansallispuistosta ja jatkaessamme matkaa Solilin autiomaahan. Ympärillämme ei tuntunut kasvavan oikeastaan mitään..
Kesken autiomaan ylitystä käännyimme oikealle ja ajoimme kummaisten kivimuodostelmien läpi ja pian pysähdyimmekin Arbol de piedran eli kivipuun eteen. Seikkailimme kivien seassa ja kiipesimme parin päälle. Aurinko ei vielä ollut lämmittänyt hiekkaa ja pompin paikalla nerokkaasti crocseissa ja villasukissa. Sukkaressut saivat hiekkakylvyn ja pian paljaat varpaat pakastuivat crocsien lentäessä alamäessä sinne tänne. Seuraavaksi pysähdyimme kuvaamaan Seitsemän värin vuorta, joka yllättäen taas oli tulivuori ja komeasti värjäytynyt sellainen.
Tämän jälkeen aloitimme päivän järviannoksen Laguna Ramaditas, joka oli aivan jäässä ja siksi valkoinen eikä muista sävyistä ollut tietoakaan. Lähes heti tuon jorpakon ohitettuamme nousimme kukkulan yli ja seuraava, Laguna Honda, tuli näkyviin. Luis ja Mercedes jättivät meidät kyydistä ja pääsimme kävelemään järveä ihmetellen rinnettä alas edempänä sijaitsevalle autojen pysähdyspaikalle asti. Järven takana häämötti komeasti vuoria ja meitä varoitettiin menemästä liian lähelle, koska siellä olisi pehmeää. Tämä varoitus jäi epäselväksi siihen asti kunnes Stacey astui jäälle ja upposi siihen.
Ohittamamme järvet olivat siis ensimmäinen ja toinen viiden järven ketjusta, jotka muodostavat Ruta de joyasin eli Korujen tien. Jatkoimme Laguna Charcotan, Laguna Heliondan ja Laguna Cañapan ohi. Pysähdyimme yhdelle niistä kuvaamaan sulassa aukossa hengaavia muutamia flamingoja. Viimeisen järven kohdalla jatkoimme pysähtymättä ja näin ohitimme kolme jeeppiporukkaa.
Seuraavaksi oli luvassa lounastauko ja pysähdyimme parin jeepin viereen kivirinteen suojaan. Tämä päivä ei onneksi ollut läheskään yhtä tuulinen kuin ensimmäinen, joten lounaspaikkamme oli todella lämmin auringon paahtaessa kiviä. Yllätysmomenttina paikalla oli vicachoja eli jäniksen ja kissan risteutyksiltä näyttäviä pomppivia otuksia. Niillä oli pitkä häntä ja viikset kuten kissalla, mutta korvat, naama ja hyppelytyyli kuin jänöllä. Otukset olivat puolikesyjä ja yksi niistä jopa otti kädestä kasvismakupaloja, joita jo ruokailemassa olevat niille antoivat. Söimme herkullista tonnikalasalaatti, keitettyjä kananmunia, tuoretta salaattia ja riisiä vihanneksilla. Jälkkäriksi oli omppuja ja Hazor kirmasi heti antamaan ompunkaraansa uhkarohkeimmalle vicachalle. Otuksella oli jo kaksi omppua ja sen olo lieni aika paksu, joten Hazor päätyi antamaan karansa hieman pelokkaammalle eläimelle, joka uskaltautui kivien alta hakemaan maahan jätetyn herkkupalan.
Matka jatkui Salar de Chiguanalle eli tähän mennessä suurimmalle suolajärvelle. Olimme hyvin lähellä Chilen rajaa ja kuljimmekin pienen sotilastukikohdan läpi ja ilmeisesti annoimme sinne ruoanjämät palkkioksi kulkuluvasta ;). Pysähdyimme heti sotilaspaikan jälkeen ihmettelemään rautatietä. Matka jatkui edelleen suolajärveä pitkin ja tässä vaiheessa aurinko alkoi paahtaa auton toista laitaa siinä määrin, että Stacey ja Hazor vähensivät kamppeita kovaa vauhtia ja minä pakastuin aukiolevista ikkunoista vetävän viiman takia. Pian saavuimme San Juanin kylään, joka oli tähän mennessä näkemistämme isoin 90 perheen asukasmäärällään. Kylästä löytyi kauppa, jossa oli reissun tähän mennessä hienoin vessa pinkkine vessapapereineen, peileineen ja nestesaippuoineen, museo sekä kahvilabaari. Lisäksi asiaan kuuluvat jalkapallo ja koripallokentät. Näimme myös pikkulaaman joka piiloili äitinsä takana. Mercedes kertoi, että laamat elävät noin neljä vuotiaiksi, jolloin ne teurastetaan. Vanhempien laamojen liha muuttuu sitkeäksi..
Pian kylän jälkeen kyyti muuttui kummaisen pomppuisaksi ja pysähdyimme tien poskeen. Takarengas oli puhjennut ja sitä alettiin oitis korvaamaan katolla löytyvällä vararenkaalla. Perässämme saapui pari jeeppia, jotka pysähtyivät myös ja kuskit tulivat auttamaan Luisia vaihtourakassa. Me turistit ihmettelimme tien poskessa, mutta nopean vaihto-operaation jälkeen kiipesimme takaisin kyytiin. Loppumatka yöpaikkaan kului kuumissa tunnelmissa sillä Hazor neuvotteli paikan vaihdon auton toiselle puolelle eli minä hikoilin auringossa. Tosin ensimmäisen yön jälkeisen aamun jälkeisen pakastumisen muisto sai lämmön tuntuvaan lähinnä tervetulleelta.
Yöksi pysähdyimme suolahotelliin, joka oli siis rakennettu suolakidetiilistä ja jonka sisäkatossa kulkivat suolakoristeketjut. Paikalla oli mahdollisuus suihkuun, mutta kolmesta jeeppiporukasta (3,4 ja 6 hlö) vain yksi käytti tämän maksullisen mahdollisuuden hyödykseen. Hazor raportoi kuulleensa kalinaa suihkusta eli ilmeisesti vesi ei ollut lämpimimmästä päästä. Nautimme teetä keksien kera auringon laskiessa ja sen jälkeen kävimme ihmettelemässä pihalla aaseja. Ne eivät antautuneet taputettaviksi asti :(. Vuorossa oli vielä illallinen, eli alkupala kasviskeitto, pääruoaksi uunissa paahdettuja kasviksia, joista valtaosaa emme tunnistaneet. Perunaa löytyi, lisäksi ei-makeaa banaania, jotain bataatin makuista mutta perunan näköistä, porkkanan oloisia mutta erimakuisia pitkiä juureksia sekä rehunpurijoille täytetyt kesäkurpitsan tapaiset jutskat. Lihansyöjät popsivat kertomansa mukaan oikein maukasta kanaa. Tänä iltana oli tarjolla myös bolivialaista viiniä ja jälkkäriksi makeita ilmeisesti säilykemansikoita.
Illallisen jälkeen Luis tuli kertomaan meille huomisen ohjelmasta pelatessamme samalla jatsia koko porukallamme. Kahden pelin jälkeen muut olivat valmiita luovuttamaan, Stacey voitti kummatkin ja minä hävisin. Whippee. Mutta hiljalleen unille. Lisäkommenttina voisi sanoa, että korkeus ei enää tunnu niin musertavalta, sillä taisimme laskeutua reilusti yli puoli kilometriä viime öisestä nukkumapaikastamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti