Keskiviikko 14.7.
Aamulla heräsimme seitsemän maissa ja jätimme ylimääräiset roinat hostelliin säilytykseen. Tallustimme kohti hostellin pitäjän neuvomaa katua, josta lähtisivät microt oli jonkinmoiset minibussit, joita paikalliset paljon käyttävät. Ostimme matkalla leipää ja kysyttyämme parilta henkilöltä löytyi oikea microkin. Se oli jo lähes täynnä ja rinkkamme lastattiin katolle ja nousimme kyytiin. Kyydissä oli jo kuusi paikallista ja meitä tervehtivät yllättyneet "gringitos"-huudahdukset. Meitä hieman tentattiin ja samalla saimme kuulla, että kyyti menisi ihan kohteeseemme asti eikä suinkaan vain tienristeykseen asti kuten isommat bussit. Matka maksoi huimat 2 solea per naama, joten päivän kulut pysyivät hyvin kurissa.
Useampi paikallisista jäi kanssamme Ollerokseen ja yksi täti opasti meidät vaellusreitin alkuun kun hänellä sattui olemaan sama matka omaan kotiinsa. Reitti kulki aluksi kylän ja peltojen ja asutun alueen ja lojuvien koirien ohi. Aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta tallatessamme märkää tietä. Ilmeisesti aamulla oli sadellut, sillä paikoin tie muistutti enemmän pientä kirkasvetistä matalaa ja hyvin kivistä puroa. Ensimmäinen reittikyltti tuli vastaan pian asutuksen harvennuttua. Lähdimme siis luottavaisin mielin merkin suuntaan ja pian törmäsimme vielä toiseen, mutta siihen ne sitten loppuivatkin.
Sompasimme kartan kanssa polkujen väliä ja lopulta lähdimme nousemaan rinnettä ilman polkua tavoitteenamme päästä ylempänä kulkevalle tielle. Olleros sijaitsi n. 3450 metrissä merenpinnan yläpuolella ja ensimmäinen päivä oli tasaista nousua kohti 4080 metrin korkeudessa sijaitsevaan yöpaikkaan. Sade yllätti meidät lounasajan alulla ja tallustimme sitten sadevaatteet päällä toivoen selkeytymistä. Sade heikkenikin ja pysähdyimme tuulensuojaan pienen syvän uoman itselleen kaivertaneen puron viereen kokkaamaan aina luotettavaa pirkkapastaa. Matka jatkui hieman pirteämmin vaikka flunssa edelleen vaivasi sekä tietysti Machu Picchulle nousulta ja laskulta hankittu pohjejökki, joka tosin ei enää tuntunut niin pahalta myös jäykkäpohjaisten vaelluskenkien auttaessa asiaa.
Sade yltyi uudelleen lounaan jälkeen ja kun vastaan tuli jonkinmoinen suurehko eläinsuoja jäimme sinne pitämään sadetta. Aika vierähti yli tunti kökkiessämme laamanpapanoiden keskellä ja tiiraillessamme mäkeen meitä paenneita kolmea vikunjaa, jotka pian hävisivät lähikukkulan taakse jättäen meidät yksin harmauteen. Eläinsuojan vieressä oli pari jonkin sortin paksusta heinästä rakennettua majaa, joissa ilmeisesti karjapaimenet majailisivat tiettyihin aikoihin vuodesta. Nyt alueella ei näkynyt ristinsielua.
Sade hellitti hieman ja lähdimme jatkamaan viiden maissa matkaa sillä päivänvalo valui vauhdikkaasti hukkaan ja kuuden jälkeen tulisi pimeä. Ylitimme hyvin järkyttävän piikkilanka-aidan pujottautuen sen väleistä (porttisysteemi ei oikein toiminut, se meinasi lähinnä sitä, että yksi tolppa piti nostaa kuopastaan ja kaataa sivuttain, mikä ei kuitenkaan suuremmalti auttanut aidan läpi kulkemista). Saavuimme yöpaikkaan, jota merkkasi kolmas näkemämme reittimerkki. Paikkaa täplittivät liukumiinat ja alpakan papanat, mutta löysimme teltallemme tilaa. Olimme alueen ainoat käyttäjät, mutta viereisellä kukkulalla oli pari majaa, joista nousi savua. Rinnettä laidunsi myös lammaslauma ja kanoja käyskenteli pihalla sekä muutama koira. Telttamme vieressä laidunsi ilmeisesti tolppaan kiinnitetty alpakka.
Majan asukkaat neuvoivat meille mistä saisimme juomavettä kulkiessamme puroa ylävirtaan hieman virtaavamman paikan toivossa. Ilta pimeni nopeasti ja sulkeuduimme telttaan kokkaamaan argentiinalaista pussikurpitsakeittoa pastalla terästettynä. Taivas selkeni hiljalleen ja pääsimme ihailemaan väärinpäin keikkuvaa kuunsirppiä ja upean selvää tähtitaivasta ja sitä halkovaa linnunrataa. Uni maittoi myös mukavasti ylämäkikävelyn jälkeen.
torstai 22. heinäkuuta 2010
keskiviikko 21. heinäkuuta 2010
Huaraz
Tiistai 13.7.
Saavuimme aamulla auringonnousun jälkeen Huaraziin eli hyvin paljon luvattu kello neljää myöhemmin. Tämä nyt ei sinänsä haitannut, sillä majoituksen etsiminen keskellä yötä ei olisi ollut suurinta herkkua. Lähdimme yhden majoituksen tarjoajan mukaan saatuamme rinkkamme bussifirman purkutiskiltä. Hän lastasi meidät taksiin ja ajoimme La Cabaña -nimiselle hostellille, jonne päädyimmekin jäämään. Majoitustyyppi jutteli koko matkan erilaisista trekkausvaihtoehdoista ja kun olimme jäämässä hostelliin hän kysyi milloin voisi tulla takaisin selvittämään meille parhaan vaihtoehdon (olin vedonnut tässä kohtaa, että minun pitäisi neuvotella Hazorin kanssa siitä mitä teemme). Kysyin häneltä hintaa ja se olisi ollut 80 dollaria/nuppi/päivä, johon totesin ettemme maksa moista, heihei.
Meillä oli siis suunnitelmissa lähteä ihan omin nokkinemme ihmettelemään trekkauspaanoja ja oppaat ja kokkaushenkilöt ja aasinajajat olisivat suuressa määrin järkyttäneet käsitystämme vaeltamisesta. Olisihan se voinut olla kokemus ja leikin ajatuksella kuormalaamasta, mutta jouduin hautaamaan sen kun sain kuulla, ettei laamaa saisi mukaan ilman laamanajajaa.. Laaman palautus lähtöpisteeseen ei kuulemma onnistuisi julkisin kulkuvälinein :(.
Kävimme ostamassa marketista täydennystä trekkauseväisiimme ja sen jälkeen käpyttelimme kaupungilla etsimässä maastokarttoja, mutta paikka tuntui hyytyneen täysin siestan aikaan, joten painuimme hostellille lepäilemään. Matkalla törmäsimme yhden seikkailumatkatoimiston (joita keskusta pursusi) väkeen, jotka esittelivät meille karttojaan ja samalla koittivat kaupata omia retkiään. Päädyimme ostamaan heiltä suunnistuksellisesti suhteellisen hyödyttömän yleiskartan alueesta.
Siestan jälkeen kävimme ostamassa 65 solen arvoiset Huascaranin kansallispuiston pääsymaksut, jotka olisivat voimassa kuukauden ajan. Nämä siis vaadittiin, jos halusi viettää yön puistossa. Päiväpääsymaksu oli 5 solea per nuppi. Ostimme myös saksalaista tekoa olevan topografisen kartan 1:100 000 mittakaavalla. Ulkoutumisen lopuksi istahdimme Café Turmanyé -nimiseen kahvilaan ja nautimme tosi namit lämpimät kolmioleivät ja tuoretta hedelmämehua sekä jälkkäriksi kärsimyshedelmäkakkua ja sitruunamarenkitorttua. Nam.
Nenuressuni ei tykännyt lopettaa vuotamista, mutta reissumme hyvin oleelliseksi tekijäksi muodostuneet vessapaperirullat toimivat pelastavina enkeleinä. Olimme onneksi oppineet sitten Cuscon ja tämän kertaisessa paperissa ei ollut aloe veraa hajusteena.. Pakkasimme illalla vielä trekkausroinat rinkkoihin ja ylimääräiset erilleen.
Majoitus: La Cabaña
2-hengen huone, 20 solea/yö/nuppi
ei aamupalaa, mutta wifi löytyi (tiedä sitten oliko paikan oma vai jonkun muun =). Suihkusta tuli hyvin epävarmasti lämmintä vettä, mutta muuten paikka oli oikein viihtyisä
Saavuimme aamulla auringonnousun jälkeen Huaraziin eli hyvin paljon luvattu kello neljää myöhemmin. Tämä nyt ei sinänsä haitannut, sillä majoituksen etsiminen keskellä yötä ei olisi ollut suurinta herkkua. Lähdimme yhden majoituksen tarjoajan mukaan saatuamme rinkkamme bussifirman purkutiskiltä. Hän lastasi meidät taksiin ja ajoimme La Cabaña -nimiselle hostellille, jonne päädyimmekin jäämään. Majoitustyyppi jutteli koko matkan erilaisista trekkausvaihtoehdoista ja kun olimme jäämässä hostelliin hän kysyi milloin voisi tulla takaisin selvittämään meille parhaan vaihtoehdon (olin vedonnut tässä kohtaa, että minun pitäisi neuvotella Hazorin kanssa siitä mitä teemme). Kysyin häneltä hintaa ja se olisi ollut 80 dollaria/nuppi/päivä, johon totesin ettemme maksa moista, heihei.
Meillä oli siis suunnitelmissa lähteä ihan omin nokkinemme ihmettelemään trekkauspaanoja ja oppaat ja kokkaushenkilöt ja aasinajajat olisivat suuressa määrin järkyttäneet käsitystämme vaeltamisesta. Olisihan se voinut olla kokemus ja leikin ajatuksella kuormalaamasta, mutta jouduin hautaamaan sen kun sain kuulla, ettei laamaa saisi mukaan ilman laamanajajaa.. Laaman palautus lähtöpisteeseen ei kuulemma onnistuisi julkisin kulkuvälinein :(.
Kävimme ostamassa marketista täydennystä trekkauseväisiimme ja sen jälkeen käpyttelimme kaupungilla etsimässä maastokarttoja, mutta paikka tuntui hyytyneen täysin siestan aikaan, joten painuimme hostellille lepäilemään. Matkalla törmäsimme yhden seikkailumatkatoimiston (joita keskusta pursusi) väkeen, jotka esittelivät meille karttojaan ja samalla koittivat kaupata omia retkiään. Päädyimme ostamaan heiltä suunnistuksellisesti suhteellisen hyödyttömän yleiskartan alueesta.
Siestan jälkeen kävimme ostamassa 65 solen arvoiset Huascaranin kansallispuiston pääsymaksut, jotka olisivat voimassa kuukauden ajan. Nämä siis vaadittiin, jos halusi viettää yön puistossa. Päiväpääsymaksu oli 5 solea per nuppi. Ostimme myös saksalaista tekoa olevan topografisen kartan 1:100 000 mittakaavalla. Ulkoutumisen lopuksi istahdimme Café Turmanyé -nimiseen kahvilaan ja nautimme tosi namit lämpimät kolmioleivät ja tuoretta hedelmämehua sekä jälkkäriksi kärsimyshedelmäkakkua ja sitruunamarenkitorttua. Nam.
Nenuressuni ei tykännyt lopettaa vuotamista, mutta reissumme hyvin oleelliseksi tekijäksi muodostuneet vessapaperirullat toimivat pelastavina enkeleinä. Olimme onneksi oppineet sitten Cuscon ja tämän kertaisessa paperissa ei ollut aloe veraa hajusteena.. Pakkasimme illalla vielä trekkausroinat rinkkoihin ja ylimääräiset erilleen.
Majoitus: La Cabaña
2-hengen huone, 20 solea/yö/nuppi
ei aamupalaa, mutta wifi löytyi (tiedä sitten oliko paikan oma vai jonkun muun =). Suihkusta tuli hyvin epävarmasti lämmintä vettä, mutta muuten paikka oli oikein viihtyisä
tiistai 20. heinäkuuta 2010
Matka jatkuu
Maanantai 12.7 Lima-Huaraz
Aamulla bussimme pysähtyi ravintolaan aamupalalle, johon suurimmalla osalla kuului kuuma juoma, papaijamehua, sämpylä sekä riisiä ja kanaa kastikkeella. Kasvisvaihtoehtokin oli olemassa, mutta sen pyytämisestä huolimatta jäin ilman. Pysähtymiseen oli varattu puoli tuntia ja tarjoilijat tuntuivat järjestelmällisesti unohtavan tilaukseni kävellessään aamupalasalin päästä toiseen. Lopulta annokseni valmistui kun olimme nousemassa bussiin, tarjoilija kysyi haluanko sen mukaan, mutta tuli pian kertomaan ettei se olisi mahdollista ja lykkäsi minulle paketin voileipäkeksejä ja pillimehun. Whippee..
Saavuimme Limaan Tepsan terminaaliin. Olin järkyttynyt matkalla kun Hazor oli matkaoppaan lukemisesta viisastuneena kertonut, ettei Limassa olisi keskusbussiterminaalia vaan kaikki firmat operoisivat omista terminaaleistaan.. Mielenkiintoinen ratkaisu. Lähdimme etsimään Movil Toursin tai Cruz del Surin puljua, jotta voisimme ostaa jatkoliput Huaraziin. Saimme kuulla, että Cial-nimisen firman pulju olisi lähellä ja että heillä olisi vuoroja kyseiseen paikkaan. Saimmekin liput hintaan 50 solia/nuppi emmekä yksinkertaisesti jaksaneet lähteä parin kilsan päähän seuraavaan puljuun etsimään kilpailevaa tarjousta.
Painuimme lounaalle paikalliseen lounasmenu-kuppilaan ja popsimme ihan kelvollista ruokaa hintaan 7 solia per naama. Lounaaseen kuului mitäs muuta kuin kellertävää juomaa taas. Yöks. Onneksi ei tarvitse ruveta lounasruokaloiden suurkuluttajaksi Perussa, tuo möhnä ei vaan mitenkään vastaa käsitystäni ruokajuomasta. Jatkoimme kuppilasta Limaan tutustumista kävelemällä keskustan suuntaan. Tai ainakin mutu-keskustan. Parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen oikaisimme kurssimme ja lopulta hitaan pohjejökkisen ja flunssaisen (olin kipeä) taivalluksen jälkeen lähestyimme keskusta-aluetta ja bongasimme soitettavan suihkulähteen. Ohikulkivat pystyivät siis painelemaan nappeja jaloillaan ja suihkulähde tuotti erilaisia suihkua riippuen painetusta napista. Jännää.
Jatkoimme kävelykatua pitkin keskusaukiolle. Ostimme manjar churron, joka oli siis lämmin makealla möhnällä täytetty pitkulamunkki. Tosi namia. Pikaisesti kurkkasimme katedraalin pikkuosioon, jossa oli menossa messu. Olimme väsähtäneitä bussiyön jäljiltä ja vaelsimme vielä kauppahalliin ostamaan hedelmiä sun muuta evääksi. Hämärä alkoi laskeutua ja olimme Liman Chinatownin syövereissä maanantairuuhkassa. Ihmisiä riitti ja riitti. Kävelimme kohti bussiterminaaliamme, mutta myyntikojut ja ruuhka vain jatkuivat ja jatkuivat. Lopulta olimme suht pimeillä kujilla, jossa kuitenkin vielä riitti porukkaa. Olimme alun perin suunnitelleet ottavamme taksin keskustasta bussille, mutta kadut olivat niin ruuhkaiset ettei se tuntunut hyvältä idealta.
Kun lopulta ruuhka alkoi hellittää peräämme alkoi huudella yhden bussifirman vartija, joka sanoi ettei meidän kannattaisi jatkaa kyseistä katua eteenpäin. Alue olisi vaarallista ja erityisesti reppuselkäisinä houkuttaisimme ryöstäjiä. Hän nappasi meille taksikuskin ja 10 solin diilillä hyppäsimme hänen kyytiinsä. Totta puhuen tässä vaiheessa kipuilevat jalkani olivat ihan iloiset autokyydistä eikä Hazorkaan turhia valittanut. Taksikuski sai meidät pienen odottelun jälkeen yhden vilkkaan pääväylän yli. Vaikutti siltä, että ainoa tapa selviä Liman liikenteessä oli olla röyhkeä.
Odotimme bussiterminaalilla vielä pari tuntia jatsia pelaten ja teetä hörppien sekä flunssasta kärsien. Flunssa siis oli vain minulla, mutta luultavasti Haz-ressu sai kärsiä siitä lähes yhtä paljon..
Lastauduimme bussiin, joka siis oli Cialin, huolimatta siitä, että kaikki paikalliset olivat kysyneet meiltä miksi menimme Cialilla emmekä Movil Toursilla, joka olisi ollut se suositeltava firma välille Lima-Huaraz. Lisäksi yöbussit olivat epäsuositeltavia. Tälle välille ei vaan pahemmin vaihtoehtoja ollut.
Bussimatka: Lima-Huaraz
Firma: Cial
Hinta: 50 solea/nuppi
Lähti: 21.30
Aamulla bussimme pysähtyi ravintolaan aamupalalle, johon suurimmalla osalla kuului kuuma juoma, papaijamehua, sämpylä sekä riisiä ja kanaa kastikkeella. Kasvisvaihtoehtokin oli olemassa, mutta sen pyytämisestä huolimatta jäin ilman. Pysähtymiseen oli varattu puoli tuntia ja tarjoilijat tuntuivat järjestelmällisesti unohtavan tilaukseni kävellessään aamupalasalin päästä toiseen. Lopulta annokseni valmistui kun olimme nousemassa bussiin, tarjoilija kysyi haluanko sen mukaan, mutta tuli pian kertomaan ettei se olisi mahdollista ja lykkäsi minulle paketin voileipäkeksejä ja pillimehun. Whippee..
Saavuimme Limaan Tepsan terminaaliin. Olin järkyttynyt matkalla kun Hazor oli matkaoppaan lukemisesta viisastuneena kertonut, ettei Limassa olisi keskusbussiterminaalia vaan kaikki firmat operoisivat omista terminaaleistaan.. Mielenkiintoinen ratkaisu. Lähdimme etsimään Movil Toursin tai Cruz del Surin puljua, jotta voisimme ostaa jatkoliput Huaraziin. Saimme kuulla, että Cial-nimisen firman pulju olisi lähellä ja että heillä olisi vuoroja kyseiseen paikkaan. Saimmekin liput hintaan 50 solia/nuppi emmekä yksinkertaisesti jaksaneet lähteä parin kilsan päähän seuraavaan puljuun etsimään kilpailevaa tarjousta.
Painuimme lounaalle paikalliseen lounasmenu-kuppilaan ja popsimme ihan kelvollista ruokaa hintaan 7 solia per naama. Lounaaseen kuului mitäs muuta kuin kellertävää juomaa taas. Yöks. Onneksi ei tarvitse ruveta lounasruokaloiden suurkuluttajaksi Perussa, tuo möhnä ei vaan mitenkään vastaa käsitystäni ruokajuomasta. Jatkoimme kuppilasta Limaan tutustumista kävelemällä keskustan suuntaan. Tai ainakin mutu-keskustan. Parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen oikaisimme kurssimme ja lopulta hitaan pohjejökkisen ja flunssaisen (olin kipeä) taivalluksen jälkeen lähestyimme keskusta-aluetta ja bongasimme soitettavan suihkulähteen. Ohikulkivat pystyivät siis painelemaan nappeja jaloillaan ja suihkulähde tuotti erilaisia suihkua riippuen painetusta napista. Jännää.
Jatkoimme kävelykatua pitkin keskusaukiolle. Ostimme manjar churron, joka oli siis lämmin makealla möhnällä täytetty pitkulamunkki. Tosi namia. Pikaisesti kurkkasimme katedraalin pikkuosioon, jossa oli menossa messu. Olimme väsähtäneitä bussiyön jäljiltä ja vaelsimme vielä kauppahalliin ostamaan hedelmiä sun muuta evääksi. Hämärä alkoi laskeutua ja olimme Liman Chinatownin syövereissä maanantairuuhkassa. Ihmisiä riitti ja riitti. Kävelimme kohti bussiterminaaliamme, mutta myyntikojut ja ruuhka vain jatkuivat ja jatkuivat. Lopulta olimme suht pimeillä kujilla, jossa kuitenkin vielä riitti porukkaa. Olimme alun perin suunnitelleet ottavamme taksin keskustasta bussille, mutta kadut olivat niin ruuhkaiset ettei se tuntunut hyvältä idealta.
Kun lopulta ruuhka alkoi hellittää peräämme alkoi huudella yhden bussifirman vartija, joka sanoi ettei meidän kannattaisi jatkaa kyseistä katua eteenpäin. Alue olisi vaarallista ja erityisesti reppuselkäisinä houkuttaisimme ryöstäjiä. Hän nappasi meille taksikuskin ja 10 solin diilillä hyppäsimme hänen kyytiinsä. Totta puhuen tässä vaiheessa kipuilevat jalkani olivat ihan iloiset autokyydistä eikä Hazorkaan turhia valittanut. Taksikuski sai meidät pienen odottelun jälkeen yhden vilkkaan pääväylän yli. Vaikutti siltä, että ainoa tapa selviä Liman liikenteessä oli olla röyhkeä.
Odotimme bussiterminaalilla vielä pari tuntia jatsia pelaten ja teetä hörppien sekä flunssasta kärsien. Flunssa siis oli vain minulla, mutta luultavasti Haz-ressu sai kärsiä siitä lähes yhtä paljon..
Lastauduimme bussiin, joka siis oli Cialin, huolimatta siitä, että kaikki paikalliset olivat kysyneet meiltä miksi menimme Cialilla emmekä Movil Toursilla, joka olisi ollut se suositeltava firma välille Lima-Huaraz. Lisäksi yöbussit olivat epäsuositeltavia. Tälle välille ei vaan pahemmin vaihtoehtoja ollut.
Bussimatka: Lima-Huaraz
Firma: Cial
Hinta: 50 solea/nuppi
Lähti: 21.30
maanantai 19. heinäkuuta 2010
Matkustusrysays
Sunnuntai 11.7 Aguas Calientes-Ollantaytambo-Cusco-Lima
Heräsimme aamulla ajoissa, jotta ehdimme 9.22 junaan. Lipun mukaan paikalla piti olla jo 8.52, mutta tietenkään silloin sisään päässyt. Paikallisia kyllä kuljeskeli laiturilla kohti heille varattuja vaunuja, mutta meidät pidettiin tarkasti asemarakennuksessa kunnes lopulta lippumme katsottiin ja saimme lastautua Backpackers-luokan junaan. Tällä kertaa matkalla ei ollut mitään tarjolla ja samaan vaunuun osui reissun eka känniläinen, joka iloisesti mölysi kanssamatkustajien iloksi jutellen ties mistä. Taisi olla chileläinen.
Juna puksutti yli kaksi tuntia 40 kilometrin matkaa eli kilometrinopeus ei varsinaisesti päätä huimannut. Humalainen nukahti jossain vaiheessa ja saimme vähän torkuttua matkalla. Ollantaytambossa pakkauduimme tällä kertaa combiin eli kahdeksan matkustajan mentävään kimppataksiin. Tämänkertainen kuski taittoi 1,5 tunnin matkan tunnissa ja kymmenessä minuutissa. Huuh. Onneksi matka ei ollut ihan yhtä skeeri tähän suuntaan kun nousimme ylämäkeen pelottavimmat pätkät. Kuski heitti meidät Cuscossa vielä bussiterminaalille.
Bussifirmojen luukkuja oli tuttuun tapaan tulvimalla ja kaikilla erilaisia kohteita ja kalustoja sekä tietenkin hintoja. Ostimme pitkän kyselysession jälkeen Tepsa-nimiseltä firmalta 90 solella/nuppi bussimatkan Cuscosta Limaan. Bussi lähtisi viideltä, joten meillä oli hyvin aikaa lähteä etsimään lounasta. Kävelimme hitaasti ruokapaikkaa etsien, hitaus siis lähinnä johtuen siitä, että pohkeeni olivat totaalisen jumissa Machu Picchulle kapuamisen ja laskeutumisen johdosta. Varsinaista ontumista. Kaikki paikat myivät kanaa tai muuta liharuokaa, joten semikasvissyönti rajoitti ruokapaikan löytämistä aika kiitettävästi.
Päädyimme syömään paikalliseen lounaspuljuun hintaan 5 solea per pää eli halvinta lounasta tähän mennessä. Siihen sisältyi alkuruoaksi kanakeitto, jonka skippasin ja jonka kanan Hazor luokitteli pahviksi. Pääruoan sai valita ja listassa oli yksi kalavaihtoehto eli sillä mentiin. Ruoan kaveriksi sai vielä paria erilaista paikallista juomaa, jotka eivät minuun oikein uponneet. Nirsoa menoa. Hazor sentään suhtautui kumpaankin neutraalisti.
Nappasimme paluumatkalla kaupasta bussieväitä parinkymmenen tunnin matkaa varten. Sitten lastauduimme bussiin, jonne säilytykseen jättämämme tavarat ihan "itsenäisesti" siirtyivät. Meidän henkilöllisyytemme tsekattiin passeista, otettiin sormenjäljet, sohlittiin metallinpaljastimella ja kuvattiin videokameralla, kaikki tämä ilmeisesti turvallisuuden tähden.
Bussissa saimme snackseja ja katselimme pari leffaa, jotka olivat englanniksi tekstitettyjä ja espanjaksi dubattuja. Tämän jälkeen yö sujuikin siis nukkumista yrittäen, mutta tie oli yhtä serpentiiniä ja korkeus väheni koko ajan ts. korvat menivät lukkoon. Bussin penkit olivat kuitenkin oikein mukavat, vaikka Hazor itsepäisesti kieltäytyikin pitämästä sitä luvattuna cama-mallin bussina, sillä Argentiinassa camaluokassa ei penkkejä voisi olla kuin kolme vierekkäin ja tässä oli tyypilliset neljä eli kaksi ja kaksi käytävän kummallakin puolella.
Bussimatka: Cusco-Lima
Firma: Tepsa
Hinta: 90 solea/nuppi
Lähti: 17.00
Saapui: 13.00 (+ 1vrk)
Heräsimme aamulla ajoissa, jotta ehdimme 9.22 junaan. Lipun mukaan paikalla piti olla jo 8.52, mutta tietenkään silloin sisään päässyt. Paikallisia kyllä kuljeskeli laiturilla kohti heille varattuja vaunuja, mutta meidät pidettiin tarkasti asemarakennuksessa kunnes lopulta lippumme katsottiin ja saimme lastautua Backpackers-luokan junaan. Tällä kertaa matkalla ei ollut mitään tarjolla ja samaan vaunuun osui reissun eka känniläinen, joka iloisesti mölysi kanssamatkustajien iloksi jutellen ties mistä. Taisi olla chileläinen.
Juna puksutti yli kaksi tuntia 40 kilometrin matkaa eli kilometrinopeus ei varsinaisesti päätä huimannut. Humalainen nukahti jossain vaiheessa ja saimme vähän torkuttua matkalla. Ollantaytambossa pakkauduimme tällä kertaa combiin eli kahdeksan matkustajan mentävään kimppataksiin. Tämänkertainen kuski taittoi 1,5 tunnin matkan tunnissa ja kymmenessä minuutissa. Huuh. Onneksi matka ei ollut ihan yhtä skeeri tähän suuntaan kun nousimme ylämäkeen pelottavimmat pätkät. Kuski heitti meidät Cuscossa vielä bussiterminaalille.
Bussifirmojen luukkuja oli tuttuun tapaan tulvimalla ja kaikilla erilaisia kohteita ja kalustoja sekä tietenkin hintoja. Ostimme pitkän kyselysession jälkeen Tepsa-nimiseltä firmalta 90 solella/nuppi bussimatkan Cuscosta Limaan. Bussi lähtisi viideltä, joten meillä oli hyvin aikaa lähteä etsimään lounasta. Kävelimme hitaasti ruokapaikkaa etsien, hitaus siis lähinnä johtuen siitä, että pohkeeni olivat totaalisen jumissa Machu Picchulle kapuamisen ja laskeutumisen johdosta. Varsinaista ontumista. Kaikki paikat myivät kanaa tai muuta liharuokaa, joten semikasvissyönti rajoitti ruokapaikan löytämistä aika kiitettävästi.
Päädyimme syömään paikalliseen lounaspuljuun hintaan 5 solea per pää eli halvinta lounasta tähän mennessä. Siihen sisältyi alkuruoaksi kanakeitto, jonka skippasin ja jonka kanan Hazor luokitteli pahviksi. Pääruoan sai valita ja listassa oli yksi kalavaihtoehto eli sillä mentiin. Ruoan kaveriksi sai vielä paria erilaista paikallista juomaa, jotka eivät minuun oikein uponneet. Nirsoa menoa. Hazor sentään suhtautui kumpaankin neutraalisti.
Nappasimme paluumatkalla kaupasta bussieväitä parinkymmenen tunnin matkaa varten. Sitten lastauduimme bussiin, jonne säilytykseen jättämämme tavarat ihan "itsenäisesti" siirtyivät. Meidän henkilöllisyytemme tsekattiin passeista, otettiin sormenjäljet, sohlittiin metallinpaljastimella ja kuvattiin videokameralla, kaikki tämä ilmeisesti turvallisuuden tähden.
Bussissa saimme snackseja ja katselimme pari leffaa, jotka olivat englanniksi tekstitettyjä ja espanjaksi dubattuja. Tämän jälkeen yö sujuikin siis nukkumista yrittäen, mutta tie oli yhtä serpentiiniä ja korkeus väheni koko ajan ts. korvat menivät lukkoon. Bussin penkit olivat kuitenkin oikein mukavat, vaikka Hazor itsepäisesti kieltäytyikin pitämästä sitä luvattuna cama-mallin bussina, sillä Argentiinassa camaluokassa ei penkkejä voisi olla kuin kolme vierekkäin ja tässä oli tyypilliset neljä eli kaksi ja kaksi käytävän kummallakin puolella.
Bussimatka: Cusco-Lima
Firma: Tepsa
Hinta: 90 solea/nuppi
Lähti: 17.00
Saapui: 13.00 (+ 1vrk)
lauantai 17. heinäkuuta 2010
Utuisa Machu Picchu
Lauantai 10.7.
Heräsimme aika tarkkaan 4.15 kun telttamme ulkopuolelle tuli pari tyyppiä kyselemään maksua leirintäalueella olosta. Olin aika pitkälle hereillä kun kurkku oli sen verran kipuinen, että nukkuminen ei oikein skulannut. Kaivoin 15 solia heille ja sitten aloinkin väsätä puuroa. Tietä pitkin pimeässä näkyi vaeltavan valoketju Machu Picchun suuntaan. Popsimme puurot ja lähdimme viiden aikaan otsalamppujen valossa tarpomaan samaan suuntaan. Noin satametriä käveltyämme tulimme sillalle, jossa meitä pyydettiin näyttämään lippumme. Sillan jälkeen autotie lähti vasemmalle ja me kivistä portaikkopolkua oikealle ja hieman jyrkemmin kohti kukkulaa.
Autotiellä huipulle on pituutta 8 kilometriä ja kävelyreitillä oli tietojemme mukaan kaksi. Moneen otteeseen tulimme autotielle ja sen ylitettyämme piti löytää mistä kohtaa portaikko jatkui. Missattuamme ensimmäisen tällaisen ja tallustettuamme yhden serpentiinimutkan autotietä homma alkoi toimia. Päivä sadasti hyvin pilvisenä tallauksemme aikana ja huipulle saavuimme hieman ennen kuutta, jolloin ensimmäiset hordes of touristit olivat busseillaan sinne tulleet ja asettuneet nätisti piiiitkään jonoon. Sinne vain jatkoksi ihmettelemään kauanko tässä menisi. Paikka aukesi kuudelta ja sen jälkeen jono lähti vauhdikkaasti soljumaan ja vaelsimme muun massan mukana sisään.
Eteen tuli valinta: oikea vai vasen, lähdimme vasemmalle koska se vei ylämäkeen ja halusimme päästä ennen päivän kuumuutta mahdollisimman ylös. Sattuman kaupalla päädyimme oikeaan suuntaan menemään juuri sinne minne halusimmekin eli Machu Picchu vuoren huipulle. Eteen tuli tönö jossa oli nimikirja, johon kirjaisimme nimemme, kansallisuutemme, ikämme ja kellonajan. Tyhjiksi jäivät paluuaika ja nimikirjoitus. Matka taittui alkuun vauhdikkaammin ja huippua kohti polun vielä jyrketessä yhä hitaammin. Maisemat eivät matkaa alkuun hidastaneet sillä kaikki oli pilvisumussa. Välillä vuorenhuippuja pilkahteli esiin ja aurinkokin nousi laiskasti ylemmäs.
Pääsimme vuoren laelle parin tunnin päästä pääportilta sisääntultuamme. Huipulla oli hassu seinätön maja, jossa oli vähän penkkiä sekä lippu. Maisemat olivat pilvessä, mutta siellä hengailtuamme kolmen muun kanssa tovin jos toisen alkoi pilvimassa seljeteä ja ensin pääsimme ihmettelemään jokilaaksoa ja myöhemmin myös toista laaksoa ja Machu Picchua. Vilpoista oli ennen kuin aurinko alkoi paistaa ja napsimme omenat ja vähän muuta evästä, vaikka pääsyliput kielsivät ruoan syömisen "monumentin" alueella. Kun paikalle alkoi törmätä lisää porukkaa lähdimme hiljalleen laskeutumaan ihaillen nyt pilvien seasta paljastuneita maisemia. Vuoret ovat todella jylhiä ja "dramaattisia" verrattuna Etelä-Boliviaan. Lisäksi kun olemme paljon lähempänä päiväntasaajaa, täällä kasvoi jo viidakkomaista metsää rinteillä ja laaksoissa, viidakkoveitsi olisi välttämätön jos sieltä koittaisi jonnekin edetä.
Laskeuduttuamme takaisin Machu Picchun tasalle kiersimme raunioita ja söimme tikkaria sekä koitimme ottaa laamoista/alpakoista kuvia. Raunioilla tallasi suht paljon porukkaa, monet oppaan kera, joten kuljimme suurpiirteisen ympyrän ja istuskelimme parissa paikassa lepuuttamassa nousemisesta ja laskeutumisesta uuvahtaneita jalkoja. Puoli yhden jälkeen lähdimme taas jalkapatikassa laskeutumaan takaisin kohti leirintäaluetta. Matkalla alkoi sataa, mutta polkua reunustava kasvillisuus suojasi meitä hyvin kastumasta. Totesimme teltan märäksi päästyämme perille. Minun mennessäni uittamaan jalkojani viileässä jokivedessä, joku henkilökuntaan kuuluva haki Hazorilta kuittauksen paikallaolostamme vihkoon.
Aloimme pakata kamojamme ja kuivata telttaa kun joku puutarhalla töissä oleva tyyppi istahti juttelemaan kanssani. Eli Hazor sitten paketoi roinia ja minä jutustelin niitä näitä banaanipuista ja papukaijoista. Vielä ennen kuin olimme ihan lähtövalmiita paikalle saapui toinen poppoo, jotka kyselivät meiltä alueen käytänteistä sekä Machu Picchusta. Saimme kuulla, että he olivat kävelleen Maria Theresa -kylän suunnalla olevan vesivoimalan luota, jonne olivat päässeet viiden solen hintaan. Eli kätevä kiertotie välttää kallis junailu Cuscon suunnasta..
Lähdimme käpyttämään kaikkine painavine roininemme ylämäkeen kohti Aguas Calientesiä ja noin puolen tunnin päästä saavuimme perille ja menimme Hostel Los Caminantesiin. Menossa oli juuri viimeinen vartti Saksa-Uruguay jalkapallopelistä ja tilanne oli 2-2. Siinä neuvotellessamme huoneesta Saksa teki maalin ja ilmeisesti voitti pronssia. Lähdimme etsimään nälkäisinä ruokaa turistirysä Aguas Calientesista (suurin osa kylästä tuntui olevan rakennettu turismia silmällä pitäen ja matkaoppaammekin varoitteli paikan olevan todellinen turismimekka). Saimme lounastarjouksen 20 solella, mutta jatkoimme etsimistä. Keskusaukiolla päätimme tsekata paikkojen hinnat ennen jatkamista kauemmas, josta pitäisi löytyä 15 solen hintaan lounasta. Kolmen ravintolan sisäänheittäjät alkoivat kilpailla meistä ja Hazor nauraa räkätti ja napsi kuvia minun ollessani vähän kauhuissani siitä, että minne tässä nyt voisi mennä.
Lopulta menimme ekaan paikkaan sen pohjalta, että heillä oli erillinen kasvisruokamenu. Ruoka oli ihan jees, paremmasta päästä lounassettejä mitä olemme täällä saaneet eteemme. Hinnan kanssa oli säätöä kun saimme aluksi laskun normaalilla hinnalla. Lisäksi verot eivät sisältyneet hintaan.. Whippee. Saatuamme masut täyteen päädyimme kauppahalliin ostamaan erilaisia hedelmiä ja mangomehua. Sitten hostelliin kuumaan(!) suihkuun ja selvittelemään jatkosuunnitelmia eli siis minne täältä suuntaisimme. Junaliput ovat toki Ollantaytamboon ja sieltä bussilla tai kimppataksilla Cuscoon, mutta entä sitten?
Majoitus: Hostal Los Caminantes
15 solia/nuppi/yö
Heräsimme aika tarkkaan 4.15 kun telttamme ulkopuolelle tuli pari tyyppiä kyselemään maksua leirintäalueella olosta. Olin aika pitkälle hereillä kun kurkku oli sen verran kipuinen, että nukkuminen ei oikein skulannut. Kaivoin 15 solia heille ja sitten aloinkin väsätä puuroa. Tietä pitkin pimeässä näkyi vaeltavan valoketju Machu Picchun suuntaan. Popsimme puurot ja lähdimme viiden aikaan otsalamppujen valossa tarpomaan samaan suuntaan. Noin satametriä käveltyämme tulimme sillalle, jossa meitä pyydettiin näyttämään lippumme. Sillan jälkeen autotie lähti vasemmalle ja me kivistä portaikkopolkua oikealle ja hieman jyrkemmin kohti kukkulaa.
Autotiellä huipulle on pituutta 8 kilometriä ja kävelyreitillä oli tietojemme mukaan kaksi. Moneen otteeseen tulimme autotielle ja sen ylitettyämme piti löytää mistä kohtaa portaikko jatkui. Missattuamme ensimmäisen tällaisen ja tallustettuamme yhden serpentiinimutkan autotietä homma alkoi toimia. Päivä sadasti hyvin pilvisenä tallauksemme aikana ja huipulle saavuimme hieman ennen kuutta, jolloin ensimmäiset hordes of touristit olivat busseillaan sinne tulleet ja asettuneet nätisti piiiitkään jonoon. Sinne vain jatkoksi ihmettelemään kauanko tässä menisi. Paikka aukesi kuudelta ja sen jälkeen jono lähti vauhdikkaasti soljumaan ja vaelsimme muun massan mukana sisään.
Eteen tuli valinta: oikea vai vasen, lähdimme vasemmalle koska se vei ylämäkeen ja halusimme päästä ennen päivän kuumuutta mahdollisimman ylös. Sattuman kaupalla päädyimme oikeaan suuntaan menemään juuri sinne minne halusimmekin eli Machu Picchu vuoren huipulle. Eteen tuli tönö jossa oli nimikirja, johon kirjaisimme nimemme, kansallisuutemme, ikämme ja kellonajan. Tyhjiksi jäivät paluuaika ja nimikirjoitus. Matka taittui alkuun vauhdikkaammin ja huippua kohti polun vielä jyrketessä yhä hitaammin. Maisemat eivät matkaa alkuun hidastaneet sillä kaikki oli pilvisumussa. Välillä vuorenhuippuja pilkahteli esiin ja aurinkokin nousi laiskasti ylemmäs.
Pääsimme vuoren laelle parin tunnin päästä pääportilta sisääntultuamme. Huipulla oli hassu seinätön maja, jossa oli vähän penkkiä sekä lippu. Maisemat olivat pilvessä, mutta siellä hengailtuamme kolmen muun kanssa tovin jos toisen alkoi pilvimassa seljeteä ja ensin pääsimme ihmettelemään jokilaaksoa ja myöhemmin myös toista laaksoa ja Machu Picchua. Vilpoista oli ennen kuin aurinko alkoi paistaa ja napsimme omenat ja vähän muuta evästä, vaikka pääsyliput kielsivät ruoan syömisen "monumentin" alueella. Kun paikalle alkoi törmätä lisää porukkaa lähdimme hiljalleen laskeutumaan ihaillen nyt pilvien seasta paljastuneita maisemia. Vuoret ovat todella jylhiä ja "dramaattisia" verrattuna Etelä-Boliviaan. Lisäksi kun olemme paljon lähempänä päiväntasaajaa, täällä kasvoi jo viidakkomaista metsää rinteillä ja laaksoissa, viidakkoveitsi olisi välttämätön jos sieltä koittaisi jonnekin edetä.
Laskeuduttuamme takaisin Machu Picchun tasalle kiersimme raunioita ja söimme tikkaria sekä koitimme ottaa laamoista/alpakoista kuvia. Raunioilla tallasi suht paljon porukkaa, monet oppaan kera, joten kuljimme suurpiirteisen ympyrän ja istuskelimme parissa paikassa lepuuttamassa nousemisesta ja laskeutumisesta uuvahtaneita jalkoja. Puoli yhden jälkeen lähdimme taas jalkapatikassa laskeutumaan takaisin kohti leirintäaluetta. Matkalla alkoi sataa, mutta polkua reunustava kasvillisuus suojasi meitä hyvin kastumasta. Totesimme teltan märäksi päästyämme perille. Minun mennessäni uittamaan jalkojani viileässä jokivedessä, joku henkilökuntaan kuuluva haki Hazorilta kuittauksen paikallaolostamme vihkoon.
Aloimme pakata kamojamme ja kuivata telttaa kun joku puutarhalla töissä oleva tyyppi istahti juttelemaan kanssani. Eli Hazor sitten paketoi roinia ja minä jutustelin niitä näitä banaanipuista ja papukaijoista. Vielä ennen kuin olimme ihan lähtövalmiita paikalle saapui toinen poppoo, jotka kyselivät meiltä alueen käytänteistä sekä Machu Picchusta. Saimme kuulla, että he olivat kävelleen Maria Theresa -kylän suunnalla olevan vesivoimalan luota, jonne olivat päässeet viiden solen hintaan. Eli kätevä kiertotie välttää kallis junailu Cuscon suunnasta..
Lähdimme käpyttämään kaikkine painavine roininemme ylämäkeen kohti Aguas Calientesiä ja noin puolen tunnin päästä saavuimme perille ja menimme Hostel Los Caminantesiin. Menossa oli juuri viimeinen vartti Saksa-Uruguay jalkapallopelistä ja tilanne oli 2-2. Siinä neuvotellessamme huoneesta Saksa teki maalin ja ilmeisesti voitti pronssia. Lähdimme etsimään nälkäisinä ruokaa turistirysä Aguas Calientesista (suurin osa kylästä tuntui olevan rakennettu turismia silmällä pitäen ja matkaoppaammekin varoitteli paikan olevan todellinen turismimekka). Saimme lounastarjouksen 20 solella, mutta jatkoimme etsimistä. Keskusaukiolla päätimme tsekata paikkojen hinnat ennen jatkamista kauemmas, josta pitäisi löytyä 15 solen hintaan lounasta. Kolmen ravintolan sisäänheittäjät alkoivat kilpailla meistä ja Hazor nauraa räkätti ja napsi kuvia minun ollessani vähän kauhuissani siitä, että minne tässä nyt voisi mennä.
Lopulta menimme ekaan paikkaan sen pohjalta, että heillä oli erillinen kasvisruokamenu. Ruoka oli ihan jees, paremmasta päästä lounassettejä mitä olemme täällä saaneet eteemme. Hinnan kanssa oli säätöä kun saimme aluksi laskun normaalilla hinnalla. Lisäksi verot eivät sisältyneet hintaan.. Whippee. Saatuamme masut täyteen päädyimme kauppahalliin ostamaan erilaisia hedelmiä ja mangomehua. Sitten hostelliin kuumaan(!) suihkuun ja selvittelemään jatkosuunnitelmia eli siis minne täältä suuntaisimme. Junaliput ovat toki Ollantaytamboon ja sieltä bussilla tai kimppataksilla Cuscoon, mutta entä sitten?
Majoitus: Hostal Los Caminantes
15 solia/nuppi/yö
perjantai 16. heinäkuuta 2010
Kimppataksilla syvemmälle vuorille
Perjantai 9.7.
Lähdimme aamulla yhdeksän jälkeen hostellilta ja maksoimme koko setin mennessämme. Kävimme automaatilla ja kävelimme kohti kimppataksien ja pikkubussien lähtöpaikkaa. Ennen kuin ehdimme ihmetellä mistä kyytiä kannattaisi etsiä joku kysyi olemmeko menossa Ollantaytamboon. Sinnehän me, lähdimme hänen mukaansa ja päädyimme kahden muun tyypin ja tämän kuskin kanssa farmariautoon, joka heti suuntasi kulkunsa kohti Ollantaa. Autokyyti oli skeeri. Kuski ajoi kahdeksaakymppiä riippumatta nopeusrajoituksesta ja hiljensi vain hidastetöyssyissä. Suoralla mittari näytti 120 km/h ja kun toinen taksi yritti ohi niin kuskimme vain painoi kaasua. Lopulta alle 1,5 tunnin matkan aikana ohitsemme meni kolme autoa hyvin hasardisti. Pari mutkassa jossa ei voinut nähdä oliko vastaantulijoita. HULLUJA! Olin iloinen ettei kuskimme ollut sentään se kaikkein sekoin. Kun lopulta ajoimme Ollantaytambon kylään kuski teki ristinmerkin.
Kimppataksi jätti meidät juna-aseman nurkalle, ja menimme Peru Railin luukulle ostamaan lippuja todettuamme että Inca Rail pyytää tasaista 50 dollaria/suunta. PeruRail ei juuri halvempi ollut mutta eipä ollut muitakaan vaihtoehtoja. Ostimme reilulla 40 dollarilla menomatkan samalle iltapäivälle Vistadome-junaan. Paluun saimme sunnuntaiaamuksi halvimpaan backpacker-junaan.
Junan lähtöön oli reilusti aikaa joten lähdimme etsimään lounasta ja tutustumaan Ollantan kylään. Rinkat sai jättää Perurailin reppusäilytykseen ilmaiseksi, koska meillä oli peruraililta ostetut junaliput. Kävelimme kylän keskusaukiolle, jonka laidalta löytyi muutamia ruokapaikkoja. Menujen kyselyjen ja tutkailun jälkeen päädyimme yhteen pieneen ravintolaan lounaalle. Hinta taisi pienen tinkaamisen jälkeen tippua 12 soleen. Ravintolassa oli pieni ja söpö kissa, joka viihdytti meitä ruokailun lomassa.
Mahat tupaten täynnä vaapuimme pitkin ja poikin Ollantan inkatyylisiä kapeita katuja. Kuikuilimme vuoria ja Ollantan vieressä olevaa vanhaa inkalinnoitusta. Poikkesimme myös paikallisella torilla. Hazorin jätskihammasta alkoi kolottaa ja
päädyimme takaisin keskusaukiolle ja sieltä löytyi pienestä kaupasta jäätelöä. Ostimme samasta paikasta myös kaksi alumiinista juomapulloa, koska lonely planet varoitti, että machu picchulle ei saisi viedä vettä muovisissa kertakäyttövesipulloissa. Hope tahtoi jätskin sijaan hedelmämehua jota pysähdyimme tilaamaan juna-aseman suunnalla olevasta wifiä tarjonneesta kahvilasta. Hope nautiskeli mehua ja kirjoitti kortteja samalla kun Hazor nörttäsi.
Junalaiturille piti mennä jo puoli tuntia ennen junan lähtöaikaa. Liput ja henkilöllisyys tarkistettiin junan ovella. Vistadome-junassa ei ole hyllyjä matkatavaroille mutta oven vierestä löytyy vähän tilaa pakaaseille. Onneksi rinkkamatkaajia ei ollut juuri muita kuin me kaksi joten roinille riitti tilaa. Meillä oli kummallekkin varattuna ikkunapaikat mutta istuimme silti vierekkäin koska Hazorin viereen buukattu kiltti täti suostui vaihtamaan paikkaa. Juna lähti hitaasti matkaan. Koko reitti kulki syyvässä jokilaaksossa jonka kummallakin puolella kohosi korkeita ja jyrkkiä vuoria. Välillä näkyi lumihuippuja ja välillä vuoren seinämä oli aivan junassa kiinni. Koko ajan matka eteni alaspäin joten myös kasvillisuus ehti muuttua parin tunnin ja 40km matkan aikana enemmän ja enemmän viidakkomaisemmaksi. Vistadomejunailun hintaan kuului myös välipala, joka tällä kertaa oli vihannesalaatti ja marenkisitruunatorttu. Myös juomista oli tarjolla.
Pimeä ehti tulla juuri ennen Aguas Calientesiin saapumista. Aseman ulkopuolella odotti perinteinen majapaikka- ja tourikauppiaiden ryysis. Kävelimme näistä tuimasti ohi sekä käsityömarkkina-alueen läpi suoraan kylän keskustaa kohti. Etsiydyimme keskusaukiolle ja sen kulmalta löytyi paikka jossa myytiin lippuja Machu Picchulle. Hope sai lippunsa opiskelijahintaan ja Hazor joutui kärsimään täydet 126 solia. Liput taskuissamme lähdimme marssimaan jo kohti Machu Picchua. Suunnittelimme majoittuvamme paikallisella leirintäalueella teltassa ja leirintäalue sijaitsi vähän matkaa kylän ulkopuolella ja valmiiksi Machu Picchun suunnalla. Pilkkopimeässä otsalamppujen avittamina talsimme hiekkatietä pitkin alamäkeen ja kuuntelimme vieressä jylisevän joen ääntä. Aina välillä vastaan keikkui yksinäinen lamppu, kun joku paikallinen oli ehkäpä palaamassa töistä tai viime hetken retkeilijän Machu Picchulta.
Kilometrin talsinnan jälkeen tien vasemmasta laidasta löytyi portti, jonka päällä luki "Camping". Vähän valoakin pilkotti kauempaa. Marssimme sisään ja löysimme yksittäisen huoltorakennuksen jossa oli wc-tilat ja nurmikentällä oli myös yksi teltta asujineen. Hazor kysyi telttaväeltä, onko täällä mitään receptionia mutta kuulemma ei ollut. Olivat olleet paikalla jo puolesta päivästä eikä ketään ollut näkynyt. Pistimme sitten mekin telttamme pystyyn, kokkasimme hieman pastaa iltapalaksi ja siirryimme yöpuulle.
Lähdimme aamulla yhdeksän jälkeen hostellilta ja maksoimme koko setin mennessämme. Kävimme automaatilla ja kävelimme kohti kimppataksien ja pikkubussien lähtöpaikkaa. Ennen kuin ehdimme ihmetellä mistä kyytiä kannattaisi etsiä joku kysyi olemmeko menossa Ollantaytamboon. Sinnehän me, lähdimme hänen mukaansa ja päädyimme kahden muun tyypin ja tämän kuskin kanssa farmariautoon, joka heti suuntasi kulkunsa kohti Ollantaa. Autokyyti oli skeeri. Kuski ajoi kahdeksaakymppiä riippumatta nopeusrajoituksesta ja hiljensi vain hidastetöyssyissä. Suoralla mittari näytti 120 km/h ja kun toinen taksi yritti ohi niin kuskimme vain painoi kaasua. Lopulta alle 1,5 tunnin matkan aikana ohitsemme meni kolme autoa hyvin hasardisti. Pari mutkassa jossa ei voinut nähdä oliko vastaantulijoita. HULLUJA! Olin iloinen ettei kuskimme ollut sentään se kaikkein sekoin. Kun lopulta ajoimme Ollantaytambon kylään kuski teki ristinmerkin.
Kimppataksi jätti meidät juna-aseman nurkalle, ja menimme Peru Railin luukulle ostamaan lippuja todettuamme että Inca Rail pyytää tasaista 50 dollaria/suunta. PeruRail ei juuri halvempi ollut mutta eipä ollut muitakaan vaihtoehtoja. Ostimme reilulla 40 dollarilla menomatkan samalle iltapäivälle Vistadome-junaan. Paluun saimme sunnuntaiaamuksi halvimpaan backpacker-junaan.
Junan lähtöön oli reilusti aikaa joten lähdimme etsimään lounasta ja tutustumaan Ollantan kylään. Rinkat sai jättää Perurailin reppusäilytykseen ilmaiseksi, koska meillä oli peruraililta ostetut junaliput. Kävelimme kylän keskusaukiolle, jonka laidalta löytyi muutamia ruokapaikkoja. Menujen kyselyjen ja tutkailun jälkeen päädyimme yhteen pieneen ravintolaan lounaalle. Hinta taisi pienen tinkaamisen jälkeen tippua 12 soleen. Ravintolassa oli pieni ja söpö kissa, joka viihdytti meitä ruokailun lomassa.
Mahat tupaten täynnä vaapuimme pitkin ja poikin Ollantan inkatyylisiä kapeita katuja. Kuikuilimme vuoria ja Ollantan vieressä olevaa vanhaa inkalinnoitusta. Poikkesimme myös paikallisella torilla. Hazorin jätskihammasta alkoi kolottaa ja
päädyimme takaisin keskusaukiolle ja sieltä löytyi pienestä kaupasta jäätelöä. Ostimme samasta paikasta myös kaksi alumiinista juomapulloa, koska lonely planet varoitti, että machu picchulle ei saisi viedä vettä muovisissa kertakäyttövesipulloissa. Hope tahtoi jätskin sijaan hedelmämehua jota pysähdyimme tilaamaan juna-aseman suunnalla olevasta wifiä tarjonneesta kahvilasta. Hope nautiskeli mehua ja kirjoitti kortteja samalla kun Hazor nörttäsi.
Junalaiturille piti mennä jo puoli tuntia ennen junan lähtöaikaa. Liput ja henkilöllisyys tarkistettiin junan ovella. Vistadome-junassa ei ole hyllyjä matkatavaroille mutta oven vierestä löytyy vähän tilaa pakaaseille. Onneksi rinkkamatkaajia ei ollut juuri muita kuin me kaksi joten roinille riitti tilaa. Meillä oli kummallekkin varattuna ikkunapaikat mutta istuimme silti vierekkäin koska Hazorin viereen buukattu kiltti täti suostui vaihtamaan paikkaa. Juna lähti hitaasti matkaan. Koko reitti kulki syyvässä jokilaaksossa jonka kummallakin puolella kohosi korkeita ja jyrkkiä vuoria. Välillä näkyi lumihuippuja ja välillä vuoren seinämä oli aivan junassa kiinni. Koko ajan matka eteni alaspäin joten myös kasvillisuus ehti muuttua parin tunnin ja 40km matkan aikana enemmän ja enemmän viidakkomaisemmaksi. Vistadomejunailun hintaan kuului myös välipala, joka tällä kertaa oli vihannesalaatti ja marenkisitruunatorttu. Myös juomista oli tarjolla.
Pimeä ehti tulla juuri ennen Aguas Calientesiin saapumista. Aseman ulkopuolella odotti perinteinen majapaikka- ja tourikauppiaiden ryysis. Kävelimme näistä tuimasti ohi sekä käsityömarkkina-alueen läpi suoraan kylän keskustaa kohti. Etsiydyimme keskusaukiolle ja sen kulmalta löytyi paikka jossa myytiin lippuja Machu Picchulle. Hope sai lippunsa opiskelijahintaan ja Hazor joutui kärsimään täydet 126 solia. Liput taskuissamme lähdimme marssimaan jo kohti Machu Picchua. Suunnittelimme majoittuvamme paikallisella leirintäalueella teltassa ja leirintäalue sijaitsi vähän matkaa kylän ulkopuolella ja valmiiksi Machu Picchun suunnalla. Pilkkopimeässä otsalamppujen avittamina talsimme hiekkatietä pitkin alamäkeen ja kuuntelimme vieressä jylisevän joen ääntä. Aina välillä vastaan keikkui yksinäinen lamppu, kun joku paikallinen oli ehkäpä palaamassa töistä tai viime hetken retkeilijän Machu Picchulta.
Kilometrin talsinnan jälkeen tien vasemmasta laidasta löytyi portti, jonka päällä luki "Camping". Vähän valoakin pilkotti kauempaa. Marssimme sisään ja löysimme yksittäisen huoltorakennuksen jossa oli wc-tilat ja nurmikentällä oli myös yksi teltta asujineen. Hazor kysyi telttaväeltä, onko täällä mitään receptionia mutta kuulemma ei ollut. Olivat olleet paikalla jo puolesta päivästä eikä ketään ollut näkynyt. Pistimme sitten mekin telttamme pystyyn, kokkasimme hieman pastaa iltapalaksi ja siirryimme yöpuulle.
torstai 15. heinäkuuta 2010
Cuscolterua
Torstai 8.7. Cusco
Aamulla olin jo paremmassa kunnossa ja popsittuamme aamupalan tynkää lähdimme tallustamaan kaupungille jätettyämme pyykit hostellin pesulaan pestäviksi. Erilaiselta se näytti kun Boliviassa, La Pazin kaupunkirakenne ei ollut yhtä tilava, vaikka täältäkin kapeita juuri yhden auton ja kahden kävelijän rinnan mentäviä katuja löytyi. Myöskään villapaita ja muita turistihittejä myyviä kojuja ei ollut samaan malliin. Cusco oli erilainen. Pääsimme keskusplazalle asti, jolloin minun oli pakko päästä istumaan, olo oli heikko kun energia taisi olla aika vajauksissa päivän paaston jäljiltä.
Lähdimme pian etsimään lounaspaikkaa vaikka kello ei ollut edes yhtätoista. Toisella pienellä plazalla istuessamme joku mies tuli kauppaamaan meille villapaitoja ja pipoja ja päädyimme lopulta moisia ostamaan ja miehen ollessa etsimässä meille vaihtorahaa plazan kaikki muut kaupustelijat iskivät kimppuumme. Pakenimme vaihtorahat saatuamme niin, että melkein unohdin hattuni penkille.
Ruokapaikkaa metsästettiin pitkään ja hartaasti vaikkei sentään kissoin ja koirin. Lopulta popsimme kiinalaisessa ravintolassa ihan kelvollista ruokaa kohtuulliseen hintaan. Sen jälkeen palauduimme hostellillemme siestaamaan ja katsomaan telkkaria. Iltapäivällä lähdimme Qorikanchaan eli ihan hostellin lähellä sijaitsevaan nähtävyyteen. Kyseessä oli siis paikka, jossa oli inkaraunioitten päälle pykätty dominikaaninen kirkko. Nykyään paikka näytti toimivan lähinnä museona.
Ihmettelimme historiatekstejä inkoista sekä katolisia maalauksia Jeesuksesta, Mariasta ja arkkienkeleistä sekä ties mistä pyhimyksistä. Yläkerrassa oli nykytaidetta ja joukossa pari ihan mielenkiintoista teosta. Alakerrassa jatkui paikan historiaan liittyvä näyttely, mutta mistään ei saanut ottaa kuvia, salamalla tahi ilman. Qorikanchan jälkeen kävimme konditoriassa ja kaupassa ostamassa iltapalaa.
Illalla kävimme vielä hostellin koneilla netissä ja lähdimme tsekkaamaan keskusaukion pimeän aikaan. Eipä kummempaa siellä. Kurkkasimme myös paikallista turistimarkkinatarjontaa ihan vertailun vuoksi suhteessa aikaisempaan. Ehkä täällä olisi myynnissä jotain, mitä ei vielä ollut tullut vastaan..
Aamulla olin jo paremmassa kunnossa ja popsittuamme aamupalan tynkää lähdimme tallustamaan kaupungille jätettyämme pyykit hostellin pesulaan pestäviksi. Erilaiselta se näytti kun Boliviassa, La Pazin kaupunkirakenne ei ollut yhtä tilava, vaikka täältäkin kapeita juuri yhden auton ja kahden kävelijän rinnan mentäviä katuja löytyi. Myöskään villapaita ja muita turistihittejä myyviä kojuja ei ollut samaan malliin. Cusco oli erilainen. Pääsimme keskusplazalle asti, jolloin minun oli pakko päästä istumaan, olo oli heikko kun energia taisi olla aika vajauksissa päivän paaston jäljiltä.
Lähdimme pian etsimään lounaspaikkaa vaikka kello ei ollut edes yhtätoista. Toisella pienellä plazalla istuessamme joku mies tuli kauppaamaan meille villapaitoja ja pipoja ja päädyimme lopulta moisia ostamaan ja miehen ollessa etsimässä meille vaihtorahaa plazan kaikki muut kaupustelijat iskivät kimppuumme. Pakenimme vaihtorahat saatuamme niin, että melkein unohdin hattuni penkille.
Ruokapaikkaa metsästettiin pitkään ja hartaasti vaikkei sentään kissoin ja koirin. Lopulta popsimme kiinalaisessa ravintolassa ihan kelvollista ruokaa kohtuulliseen hintaan. Sen jälkeen palauduimme hostellillemme siestaamaan ja katsomaan telkkaria. Iltapäivällä lähdimme Qorikanchaan eli ihan hostellin lähellä sijaitsevaan nähtävyyteen. Kyseessä oli siis paikka, jossa oli inkaraunioitten päälle pykätty dominikaaninen kirkko. Nykyään paikka näytti toimivan lähinnä museona.
Ihmettelimme historiatekstejä inkoista sekä katolisia maalauksia Jeesuksesta, Mariasta ja arkkienkeleistä sekä ties mistä pyhimyksistä. Yläkerrassa oli nykytaidetta ja joukossa pari ihan mielenkiintoista teosta. Alakerrassa jatkui paikan historiaan liittyvä näyttely, mutta mistään ei saanut ottaa kuvia, salamalla tahi ilman. Qorikanchan jälkeen kävimme konditoriassa ja kaupassa ostamassa iltapalaa.
Illalla kävimme vielä hostellin koneilla netissä ja lähdimme tsekkaamaan keskusaukion pimeän aikaan. Eipä kummempaa siellä. Kurkkasimme myös paikallista turistimarkkinatarjontaa ihan vertailun vuoksi suhteessa aikaisempaan. Ehkä täällä olisi myynnissä jotain, mitä ei vielä ollut tullut vastaan..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)